kevättä ilmassa

Ihanaa on kevät. Liki olemattoman talven jälkeen alkaa kevät. Pulkkamäkeen ehdimme kaksi kertaa, hiihtämään Jarkko ja Lauri ehtivät kolmisen kertaa, muu perhe ei ollenkaan.

Minulla on ollut pieniä ongelmia kuvien laittamisen kanssa, joten blogikirjoittaminenkin on jäänyt, vaikka sanottavaa olis :D . Nyt kuvien lisääminen jälleen onnistunee ja kirjoitustahti voi tihentyä kun homma alkaa jälleen toimia.

Tänä pääsiäisenä meidänperheestämme lähti ensimmäistä kertaa virpojia liikkeelle. Ensin arkartelimme oksat yhdessä, jotte perheen pienimmillekin on virpomisoksia - Lauri olikin askarellut omiaan jo koulussa- ja sitten pukeuduimme ja lähetimme pienet virpojat iskän saattelemana liikkeelle.

Ensimmäistä kertaa muistimme huputtaa etupihat havut ihan itse! Tähän mennessä olemme a) joko jättäneet ne huputtamatta tai b) asia on huomattu muiden huputtaessa opuitaan tai c) naapurin Anja, puutarhaeksperttimme on muistuttanut meitä asiasta.

Muita kevään merkkejä on pyörien esilleottaminen. Pojat polkevat jo hurjaa vauhtia ja nautivat hieekaisen asfaltin päällä liirailemisesta. Viime viikolla Suvikin oppi polkemaan. Aikaisemminkin hän on "pyöräillyt" niin, että istuu kyydissä ja aikuinen vetää/työntää, Nyt hän polkee aivan itse ja ohjaileekin pyörän kulkusuuntaa kohtalaisesti. Meillä on taitava pieni tyttö!

pikatsaus vielä paluuseemme

Mummu ja vaari tulivat luoksemma Etiopiaan jouluksi. Se tuntui hyvältä ja kotoiselta. Mummu kirjoitti kokemuksistaan ja blogiin tulevan tekstinkin, mutta: kuin kohtalon ivaa, Jarkko kaatui lentokentällä ja hänen tietokoneensa kovalevy hajosi. Ja kaikki syksyn sillä olleet tiedostot musertuivat lukemattomiksi, ikiajoiksi, mummun teksti siin samalla. Siinä yhteydessä hävisi myös uskomaton määrä sähköpostiosoitteita ja puhelinnumeroita, joten jos kaipaat yhteydenottoa, ota yhteyttä.

Lapset paranivat ruokamyrkytyksestään, ilman rankempaa nesteytystä, yhdessä selvisimme hengissä 2-3 päivän maaseutuajelustamme, shoppailimme mummun kanssa, vaari videokuvasi elinymäristöämme ja elämäämme ja ehtivät mummu ja vaari treffata Addiksessa lentokoneessa tapaamansa suomalais-etiopilaisperheenkin.

Suomeen palattuamme saimme yöpyä ja ruokailla mummilassa ja laskeutua pehmeästi kodin purkuun. Viikon kuluttua paluusta Merjakin sai kipsin pois. Terveyskeskuslääkärikäynnillä ei ihan selvnnyt mikä minulla sitten lopulta oli, kun minulla ja romanialaisella Kamelialla ei ollut yhteistä kieltä. Onneksi naapurin lääkäri katseli addiksen röntgenkuvia kanssani ja pohdiskeli nivelsiteitäni. Sama "jäykistyshoito" oli hänen mukaansa hoitona sekä murtumaan että nivelsidevammaankin. Suomessa asia toki hoidettaisiin ilman kipsiä, ortoosin avulla. Oli miten oli, kipeä jalka on tosinaan edelleen ja turvonnutkin hieman, mutta rasittamalla pitäisi se tulla ennalleen. Aika näyttää, rasitettu sitä ainakin on!

Turkish Airlines ansaitsee kolminkertaisen hurraahuudon matkajärjestelyistä. Lennon myöhästyttyä lähdössä, meidät kuljetettiin koko seurue ohi jonojen minun istuessa Suvi sylissä pyörätuolissa. Pääsimme lentokoneeseenkin varauloskäynnin kautta sellaisella catering-kuormurilla, jonka kontti nousi varauloskäynnin oven korkeudelle :) . Istumapaikoillamme oli reilut jalkatilat ja homma toimi mainiosti. Lisäksi meidän perheen lapset osoittautuivat aikamoisiksi sissi-matkailijoiksi - lento lähti myöhässä noin 03.45 yöllä ja lapset jaksoivat olla hereillä siihen asti.Lentokoneessa tirvaohjedemonstraation aikana vasta ui voitti.Uskomatonta!

Helsinki näyttäytyi sateisena, hämäränä ja samalla niin tuttuna. Väljillä moottoriteillä oli helppo ajaa kotiinpäin väistelemättä yhtään jalankulkijaa, kuoppaa tai eläintä. Arjen luksusta.

Kotona

Meillä on ollut pitkä kirjoitustauko. Sen aikana olemme sulatelleet näkemäämme ja kokemaamme. Purkaneet paffilaatikoita ja etsineet elämäämme täällä Suomessa. Kuvainnollisesti sanoen: Afrikantähden pelilauta on levällään edessämme napit käännettynä, rahat tuhlattuna ja lento kotiinkin on onnistunut. Peli on päättynyt, vai onko?

Olemme vastanneet moniin moniin kysymyksiin, juoneet etiopilaista herkkukahvia, katselleet matkamuistojamme ja kuviamme. Olemme palaamassa takaisin tähän elämään ja kotiin. Parhaiten jalkamme on laittanut maantasalle Lauri, reipas eskarilaisemme, jonka 8-12 koulupäivät tuovat viikkoon ryhtiä ja aikataulua.

Julkisesti joku meistä on kertomassa matkastamme 21.2. kahdessa paikkakuntamme eliksiirikerhossa, 24.2. kirkkokahveilla lähetyspyhässä, ja 6.3. Nuorten aikuisten illassa Tampereella. Epävirallisemmin meillä kylässä käydessään saa ja joutuneekin kuulemaan ja näkemään viimesyksyn elämää puheissamme ja olossamme. Tervetuloa kuulemaan ja purkamaan kokemusvyyhteämme kanssamme.

Kannattiko? Kannatti. Saimme elää kokonaisen ajanjakson erilaista elämää. Jättää suomimurheet taustalle ja tutustua toisenlaiseen elämäntapaan, arvoihin ja ajatusmalliin. Näkökenttä laajeni, ymmärrys kasvoi, osasimme ehkä hieman olla myötäelämässä lähetystyöntekijöiden arkea ja tuoda siitä kuvia/uutisia lähetysväelle kotimaassa. Kertoa, että uskallusta ei kadu. Päinvastoin, koemme, että olemme fraasinomaisesti yhtä kokemusta rikkaampia.

Lapset ovat kotiutuneet jälleen ällistyttävän nopeasti. Ainoastaan säätilan vaatima pukeutumisen määrä ja vaiva on herättnyt kiukkua ja turhautumista. Etiopia vilahtaa puheissa tuon tuostakin. Kun naapurin poika kuuli Sakarin sanat: " Sun silmäs on ihan niinkun afrikkalaisilla" (toim.huom. kauniit, suuret, ruskeat) hän ei oikein tiennyt oliko se kauniisti vai ilkeästi sanottu. Hyvällähän Sakari sen sanoi - ja äänensävy seuraavissa lauseissa rauhoitti epäilevän mielen. Suvi innostui "tästä kodista", joka hänelle tuntui jälleen kuin uudelta, että "Isi, täällä on leikkipuisto!" kun huomasi silloin lumettomalla takapihalla hiekkakasan ja kiikkulaudan. Lauri menee hyvillä mielin aamuisin eskariin ja on saanut uusia ystäviä, jotka olivat innoissaan, kun olimme koko perheen voimin näyttämässä matkakuvia ja maistattamassa luokkakavereilla sokeriruokoa.

Pitkän kirjoitustauon aikana olemme myös pohtineet, lopettaako blogi tähän vai jatkaako suomiarjella. Jatkamme kirjoittamista edelleen, mutta "pelin laatu" muuttuu; afrikan tähti on enää taustalla kuvioissa mukana ja pelin luonne muuttuu enemmän monopoliksi, muistipeliksi ja shakiksi. Miten saada rahat riittämään, mitä pitää kunakin päivänä tehdä - ja missä järjestyksessä, että yksi auto ja arjen hallinta saadaan hoitumaan niin, ettei ketään pussiteta liikumattomaksi ja peli pääty kiukkuiseen nappuloitten viskomiseen.

Nyt on joulu

Hyvää joulua kaikille Blogiin vierailulle saapuville! Olemme herkutelleet porkkana- ja perunalaatikolla muun ruuan lämpiminä lisukkeina! Jälkiruuaksi saimme Suomituliaisena Pandan konfehteja. Lisäksi saimme naapureilta T'id -puun joulukuuseksi ja sen lapset koristelevat kunhan heräävät päiväuniltaan. Mummu on paraikaa kaupunkikävelyllä, Jarkko ja Vaari golfkentällä joulukävelyllä. Kunhan kaikki ovat jälleen virkeinä koolla saamme nauttia joulutorttukaffeista.

Tällä kertaa vasta illalla syömme joulupuuron lasten toivomuksesta ja menemme kansainvälisen seurakunnan jouluhartauteen. Huomenaamulla menemme joulukirkkoon. Ja illemmalla esittelemme mummulle ja vaarille hotelli Hiltonin kuumat uima-altaat.

Joulu maistuu hyvältä siis myös täällä :) Levollista joulunaikaa Suomeen ja onnellista uuden vuoden odotusta itse kullekin.

Sairaskertomuksia

OSA 1:NILKKA. On ihana lauantai-ilta. Naapuri käy huikkaamassa, että sauna on vapaa. Kerään pyyhkeet syliini ja lähden kävelemään portaita alas ruokapöydällä loistavan kynttilän valossa. On hyvin hämärä ilta, sähkökatkoksen vuoksi meillä ei ole valoja. Luulen astuvani viimeiseltä portaalta lattialle, mutta välissä onkin yksi porras ja astun koko painollani vääntyvän nilkan päälle ja kaadun kivusta lattialle. Itkuhuutoa. Jarkon avustamana pääsen nojatuoliin ja saan pyyhkeen ja jäätyneen insera-pussin taltuttamaan kipua. Sauna jää väliin.

Sidon nilkkaani tukevan idealsiteen ja koetan selvitä maanantaiaamuun. Swedish Klinikkenin norjalainen lääkäri-Arne tutkii jalkaa, sitoo puhtaan siteen ja lähettää toiselle klinikalle röntgeniin. Brooks-klinikan röntgenlääkäri toeaa murtuman, jota Arne (sen kummemmin kuin minäkään) ei kuvista näe. Saan ohjeen tunnustella jalkaa viikon. Jos se on venähdys, alkaa kipu helpottaa viikossa, jos murtuma, särky pahenee.

Särky ei hellitä. Viikon kuluttua saan varpaista pohkeen yli ulottuvan kipsin. Murtumahan se. Sopivan kokoiset kyynärsauvat käydäään ostamassa polioon sairastuneitten keskuksesta. Kukaan ei pyydä rahaa valkoiselta naiselta, jolla on kyynärsauvat eikä hänen seurueeltaan. Kipsi jatkaa seuranani kotimaahan saakka ja siellä sen saa joku sahata tai liottaa irti ja päättää jatkohoidosta. Tarina jatkunee siis tältä osin.

OSA 2: AWASH PARK. Lähdemme kahden autoseurueen voimin kohti Awash Parkin kansallispuistoa. Varaamme menomatkalla hotellin lähikylästä ja lähdemme puiston kehuttuun ravintolaan syömään. Puiston alueelle päästyämme toisen auton liki 2v oksentaa ensimmäisen kerran. Ruokailun jälkeen samainen pieni uusi temppunsa ja alkaa olla kipeä. Meidän Suvi kakkaa legendaariset kainalokakat ruokapöydässä isänsä syliin. Onneksi söimme ulkoterassilla, muutoin haju olisi ollut karmeampi.

Taskulampun valossa pestään yhtä ja toista. Matkalla puiston halki portille siivotaan jälleen pienen tytön oksennusta ja seurueen toinen aikuinen valittaa vatsansa möyrintää. Toinen autokunta päättää jättää hotellin väliin ja palata yötä myöten Addikseen. Me päätämme jäädä. Puoliltaöin oksentaa Sakari. Muutaman kymmenen minuutin päästä oksentaa Suvi. Sama vuorottelu jatkuu Sakari lörökakkaepisoodien saattelemana aamuyön tuntien ajan. Minä en kipsikinttuisena voi mennä suihkuttamaan lapsia - Jarkko hoitaa p-duunia ihailtavasti ja vaihtaa välillä lasten eritteiden tahrimia vaateittaan puhtaisiin. Minä pakkaan pyykkiä tiivimpiin kasoihin. Aamupuoliviideltä herätämme Laurin, että voimme lähteä kohti kansallispuistoa. Lauri on lakanan valkoinen ja ennenkuin ehtii valittaa huonoa oloaan oksentaa hänkin.

Pohdimme mitä tehdä. Päätämme ajaa ainakin puiston portille sanomaan ettemme tarvitsekaan aamukuudelta vartijaa/opasta. Lapset tokenevat ja ilmaiset heikkoinakin halunsa ajella autolle edes hetken puistossa. Päätämme koettaa. Ajomatka pysähtyy likaisten vaatteiden vaihtoihin. Mieliala on silti uupuneen positiivinen. Näemme monenlaisia eläimiä; villisikoja, kuduja, dik-dik-minikauriita, kuumia lähteitä, kymmeniä lintulajeja ja afar- ja oromoheimon ihmisiä, jotka pukeutuvat persoonallisesti. Puiston puolikkaan kierrettyämme päätämme jättää leijonat ja vesiputoukset väliin ja lähteä ripeästi kohti Addista. Matkalla ostamme appelsiinilimpparia, pysähdymme oksennustauoille ja lohdutamme kipeitä itkeviä.

Maanantaina ja tiistaina pesemme oksennuksia, paijaamme väsyneitä pieniä ja kiikutamme kakkanäytteitä lähiklinikalle analysoitavaksi. Kenelläkään perheestä ei ole parasiitteja. Awash Parkin ruoka vain ilmeisemmin yllätti matkailijat inhalla tavalla. Kipsi varjeli minut kai tältä vitsaukselta?

Lohtua särkyneille: Mummu ja Vaari saapuvat tiistain vastaisena yönä joululomalle luoksemme. Pelkkä saapuminen parantaa kaksi lasta kolmesta. Kolmaskin alkaa toipua hiukan iltaan mennessä ja saunakin maistuu jo kipeimmin sairastaneelle. Elämä voittaa.Varsinkin kun apua saa Swedish Klinikkeniltä tässäkin tapauksessa. Mummun ja vaarin tuloa on odotettu enemmän kuin joulua. Ja tulee se joulukin vielä, ehkä jopa autenttisemman tuntuisesti tässä ilmanalassa ja perinteessä elämällä kuin kotomaassa konsaan.

Vastauksia kommenteista bongattuihin kysymyksiinne:

Anne, kaikenkokoisilla lahjoitusvaatteilla on varmasti käyttöä, ihan sairaala-ajan vaatteina Airassa tai sitten köyhille perheille diakoniavierailuilla lahjoitettavaksi. Varmistin vielä Pirkolta, että hän suostuu hakemaan paketteja postista, jos niitä tulee meidän lähdettyämme. Aiemmasta viestistä löytyy sähköpostiosoitteeni. Otathan yhteyttä minuun sen kautta, niin annan tietoja edullisimmasta postitustavasta, tullilapun täyttämisestä ja tietenkin osoitteesta tänne. Kaikki posti haetaan Addiksessa siis pääpostin postilokerosta, sillä kaduilla ei ole juurikaan nimiä muutamaa pääkatua lukuunottamatta ja postilaatikoita ei ole olemassakaan - ei lähtevälle eikä ihmisten kotiin tuleville posteille. Postiautoja ja postinkantajiakaan ei ole. Ilmeisesti Suomen postilaitos osoitetarkkuuksineen ja kotiinkuljetuksineen on aivan omaa luokkaansa.

Syyhylleni, Sinun lähettämäsi pipo on sen yhden vauvan päässä. Mutta vauva ei ole kaksikuinen vaan korkeintaan 1 päivän ikäinen, ellei jopa samanpäiväinen kun on vielä noin vaaleanpunainen. Hän muuttuu muutaman päivän - viikon päästä tummaihoiseksi itsekseen. Muille lukijoille tiedoksi: minulla ei ole syyhyä eikä muutakaan tarttuvaa tautia. Siellä kristittyjen äitien keskustelupalstalla vain keksimme toisille syksyn piristykseksi salaiset kirjeystävät. Kirjeystävän salanimi on syyhy. Ja salanimellä lähetyt positukset toisillemme olemme allekirjoittaneet nimellä Sisko Hartainen. Minäkin olen saanut tänne kauas salaista kirjepostia! - ja lähettänyt Suomeen päinkin omalla syyhylleni :) . Seuraavassa postituksessa paljastan, kuka hänelle on lähettänyt postia. Ensiviikolla sekin posti pitänee lähettää, että ehtii jouluruuhkan editse.

Marika, kaikki on hyvin.Blogikirjoitusviive johtui siis puhelinlinjakatkosta ja sen jälkeen sähköpostiruuhkasta. Postia sinulle henk.koht. tullee ensiyönä tai seuraavan päivän aikana. En ole siis unohtanut.

Meidän alkuperäinen viisumimme päättyi tänään 8.12. Maanantaina 3.12. aloitimme jatkoviisumin anomisen. Se vaati "vain" kuusi asiointikertaa ja usean tunnin odotuspenkillä istumisia. Aluksi menimme koko perheenä, kun ohjeissa netissä oli, että ne pitää anoa henkilökohtaisesti. Ensin jonotimme, että saamme näyttää passiamme ja saada anomukset täytettäväksi. Sitten tyhjät, virkailijan kuittaamat lomakkeet täytettyämme odotimme, että pääsemme asiassa eteenpäin. Ja siihen tyssäsi ensimmäinen käynti; meillä ei ollut mukana passista ja viisumista kopioita eikä valokuvia kaikille. Seuraavalla kerralla Jarkko lähti virkailijan suosiollisuudesta asioimaan yksin mukanaan tarvittavat kopiot ja valokuvat, mutta kuvat olivat mustavalkoisia eivätkä värillisiä. Seuraavalla kerralla mukana oli hyvät värilliset passikuvat, mutta lentoliput puuttuivat. Sitten puuttui niistä kopiot, seuraavalla kerralla maksaessamme dollarit olivat väärältä vuodelta. (Tiesittekö te, että vuoden 1996 dollarit eivät käy kaikkialla maksuvälineenä?) . Immigration officen ulkopuolisten mustanpörssin rahanvaihtajien tiskin kautta saimme käypiä rahoja. Sitten enää odotus sen toimiston edustalla, joka luovuttaa passit, joissa on hyväksytty viisumitarra sisällä. Melkein helppoa, jos olisi etukäteen selvillä mitä kaikkea vaaditaan viisumin jatkon saamiseksi. Seuraavat tämän järjestön turistiviisumin jatkoa anovat tietävät. Jos toimintamalli ei tällä välin muutu.

Kotosuomeen olemme palaamassa joulun jälkeen 28.12. Sen jälkeen raaskii taas entiseen tapaan soitella suomalaisella kännykällä ja tekstiviestitkin toimivat molempiin suuntiin. Nyt saamme satunnaisesti tekstareita, mutta emme saa niihin vastausta lähtemään.

Muuta mukavaa kerrottavaa näin saunailtana? Päivällä olimme Egyptin suurlähetystön pihalla eri maiden suurlähetystöjen järjestämissä myyjäisissä. Tuli tehtyä muutamia jouluherkkuostoksia ja maisteltua matkustelusta tuttuja herkkuja: lohivoileipiä ja Irish Coffeeta Irlannista, karjalanpiirakoita Suomesta, kalaa norjalaisilta, muutama vaate Saksasta, leluja Kiinasta ja Palestiinasta. Tylsästi söimme lasten mieliksi hampurilaisaterian USA:n tiskiltä. Tarjolla kun olisi ollut myös juustoja ranskasta, paellaa Italiasta, Tempuraa Japanista, paninineja Italiasta jne. Mahtavia tuoksuja, mielenkiintoista musiikkia ympäri maailmaa ja yllättäviä myyntiartikkkeleitakin. Ja lasten iloksi pallomeri ja lasten puuhapaikka. Japanista ostin muutaman kauniin laatikon joululahjojen pakkaamiseen ja yhden joululahjankin. Kauneimmat joululaulut olisivat olleet tänään iltapäivällä suomeksi saksalaisella kirkolla, mutta ne jouduimme jättämään väliin päiväunitarpeen vuoksi. Suomalaiseen joulukirkkoon toki menemme, jos suinkin vain pystymme. Se on sitten joulupäivänä klo 10.

Elämänkokemusta Airasta

Olemme nyt palanneet Airasta takaisin Addiksen kotiin. Kotiin palattuamme kuulimme viereisellä tietyömaalla joltakulta puskutraktorin lähteneen kuin mopon entisen miehen käsistä kaataen puhelintolpan ja saaden puhelinlinjan mykistymään yli viikoksi. Siksi meistä ei ole oikein kuulunut Suomeen päin. Eilen pääsimme nettiin Hotelli Hiltonin aulasta ja tänään puhelimetkin alkoivat toimia.

Airan kaksi viikkoinen jäi elävästi mieleemme. Se oli niin toisenlaista asumista kuin toisissa "retkikohteissamme". Kotimme siellä oli 1950-luvulla tsigasta eli mudasta, lehmänlannasta ja oljesta tehty "rapattu" talo. Talo oli edelleen hyvävointinen ja toimiva. Käsien pesusssa ja vessanvedossa tosin jouduimme turvautumaan vesisaavista kannulla ammentamiseen. Suihkuna oli katosta roikkuva vesiämpäri, jonka pohjassa oli kraanalla aukaistava suihkuritilä. Erittäin miellyttävä suihkukokemus!

Keittiössä hääräsi päivisin kaksi naista, Jije (lue: tsitse) ja kana'e (luetaan juuri niinkuin kirjoitetaankin). Puutarhassa ja vedenkeitossa hääräsi Elias, jonka poika tienasi koulumaksurahojaan tuomalla joka aamu leipomosta maksamamme tuoreet leivät muovipussissa talon edustan koukkuun. Addikseen lähtöä edeltävänä iltana Elias toi torilta kottikärryllisen ruokaa ja toinen tilapäisapumies talutti pihalla pässin. Siitä tulisi Airan lähettien järjestämän itsenäisyyspäivän päivällisen pääateria. Sinne se jöi rouskuttamaan ruohoa meidän lähdettyämme, mutta kuulemma on jo päässyt paloiksi ja pataankin, kun siellä itsenäisyyttämme juhlistettiin sunnuntain juhlissa.

Jarkko koulutti tietokoneen käytön perusteita molempina viikkoina maanantaista keskiviikkoon. Lisäksi hän ehti asentaa virustorjuntaohjelmia, konsultooida sähköpostiasoissa ja auttaa muissakin oman alansa asioissa sen lisäksi, että kiersi kuvaamassa lähettien työympäristöä ja työtä. Minullekin oli varattu muutama opetustunti paikallisessa raamattukoulussa, Onesimus Nesibissä. Keskiviikkona pidin kaksoistunnin kolmannen vuosikurssin pappisopiskelijoille ja odotin innokkaana jatkoa perjantaiaamun kaksointunneillani. Toisin kävi. Torstaina kuoli kirjastonhoitajan veli ja perjantaina liki koko raamattukoulun väki oli muutaman tunnin kävelymatkan päässä hautajaisissa. Itse veljeä ei monikaan ilmeisesti tuntenut, mutta opiskelijoiden tunnettua kirjastonhoitajan - he lähtivät hautajaisiin. Kuoleman pysäyttäessä yhden perheen, koko kylä ja mahdollisesti laajempikin piiri pysähtyy sen äärelle, viikoiksi.

Käydessämme koululla muissa asioissa saimme järjestettyä minulle uudet tunnit seuraavalle viikolle. Erään opettajan kuunnellessa tuntejani, hän ehdotti, että pitäisin yhden kaksoistunnin myös valmistuvalle pastoraalikurssille. Sanottu ja tehty. Tämä viimeisin kaksoistunti tosin oli haastavin kun se oli täysin tulkattu. Muilla tunneilla selvisin pelkällä englannilla ja Tarjan pienillä satunnaisilla oromoavustuksella. Oli nautittavaa opettaa ja tuoda uutta pohdittavaa tulevien raamatunopettajien opetusmenetelmiin ja puheenvalmistukseen. Aiheenani oli nimittäin raamattuopetuksen valmisteleminen ja toteuttaminen lapsille ja nuorille. Metodina täällä kun pääsääntöisesti, mitä pitempi sen parempi, ja mitä lujemmin saarnamies huutaa, sitä enemmän on henkeä mukana, näin karrikoiden ilmaisten. Perusjumalanpalvelukset ilman ehtollista kun saattavat saarnan pituudesta johtuen kestää kolmesta neljään tuntia!

Olimme Jarkon kanssa mukana myös Airan keskustaajaman rokotuspäivässä. Kirkon pihalla olevaan pressukatokseen tuli pienten vauvojen äitejä kymmenittäin. Aluksi kerättiin neuvolakortit ja sitten sairaanhoitaja piti ponnekkaan rukouksen, jonka jälkeen hän kertoi imetyksen ja monipuolisen ravinnon merkityksestä lapselle. Luennon jälkeen alkoi punnitus. Kalavaa'an näköisellä puntarilla, johon oli laitettu eräänlainen telttasänky, punnittiin väkijoukon edessä lapsi kerrallaan. Yksityisyydestä ei juuri ollut tietoa, vaikka kaikki tapahtui kylläkin yksi kerrallaan, mutta yhteisöllisesti. Punnitsemisen jälkeen lapsia kutsuttiin neljä kerrallaan penkille kaikkien eteen ja rokottaminen saattoi alkaa. Itku oli ihan samantapaista kuin meidän perheen suomen neuvolakäynneillä ja yhtälailla pieniä lohdutettiin imettämällä ja hyssyttämällä. Muutamissa rokotustilanteissa taisi äiti pelätä enemmän kuin vauva.

Tapsalle osui Airan viikkoinamme eniten lastenvahtivuoroja ja käytännön puuhia. Uuden generaattorin käyttönottoa, uuden dataprojektorin ja kauttimen yhteensovitusta, talon ylläpitoa ja puhelinliikennettä. Onneksi meillä oli mahdollisuus osallistua myös Helenan ja Tapsan yhteisille diakonialuennoilla ja opetustyömatkalla tunnin matkan päässä olevaan Figa-Kopparan seurakuntaan. Seurakunnan kirkkon oli kutsuttu nuoria ja nuorten kanssa työtä tekeviä monen seurakunnan alueelta. Helenan ja Tapsan opetus oli vaikuttavaa. Se littyi ennalta ehkäisevään AIDS-työhän ja avioliittotyöhön. Tapsan karismaattinen opetustapa ja Helenan hymyilevä lempeys täydensivät upeasti toisiaan. 95% Etiopian AIDSista leviää sukupuoliyhteyden kautta, loput 5% periytyy tai tule verensiirroissa.

Heidän opetuksensa aviouskollisuudesta ja esiaviollisesta seksistä pidättäytimisestä ei ole täällä siis pelkästään eettinen tai moraalinen kysymys, vaan se vaikuttaa nuorten koko tulevaisuuteen. Tunnettuja hiv-positiivisia eristetään kyläyhteisöstä tartunnan pelosta, ennen aviolittoa raskaaksi tulleet suljetaan ulos seurakuntayhteydestä, raiskattuja tai muutoin tunnetustti neitsyytensä menettäneitä ei kukaan enää halua puolisokseen jne. Opetusta yritetään saada täällä erityisesti miehille, sillä naisille ei ole useinkaan mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Väkisinmakaamalla voidaan joku jopa omia omaksi puolisokseen - miettikää mikä avioliiton lähtökohta? Ja jo pienestä tytöstä alkaen täällä opetetaan, että naiset eivät puhu, eivät kysy, vaan palvelevat auttavat kaikin tavoin kotona ja miehiä. Naistyön suurimpana haasteena on saada naiset luottamaan itseensä ja pitämään itseään arvokkaina Jumalan luomina ihmisinä. Ja myös pitämään puoliaan tässä yhteiskunnassa, jossa se on todella vaikeaa.

Vapaahetkinä narskutimme sokeriruokoa, teimme retken toripäiville, kävelylenkkejä maastoon ja yhden autoretken oikein maallemaalle. Airan alue on kyllä todella köyhää ja ihmissilmin mitattuna elämä on todella vaatimatonta. Ympäröivä luonto vuorineen ja vihreine laaksoineen sensijaan on kuin siitä kuuluisasta paimenpsalmista 23.