Olemme nyt palanneet Airasta takaisin Addiksen kotiin. Kotiin palattuamme kuulimme viereisellä tietyömaalla joltakulta puskutraktorin lähteneen kuin mopon entisen miehen käsistä kaataen puhelintolpan ja saaden puhelinlinjan mykistymään yli viikoksi. Siksi meistä ei ole oikein kuulunut Suomeen päin. Eilen pääsimme nettiin Hotelli Hiltonin aulasta ja tänään puhelimetkin alkoivat toimia.
Airan kaksi viikkoinen jäi elävästi mieleemme. Se oli niin toisenlaista asumista kuin toisissa "retkikohteissamme". Kotimme siellä oli 1950-luvulla tsigasta eli mudasta, lehmänlannasta ja oljesta tehty "rapattu" talo. Talo oli edelleen hyvävointinen ja toimiva. Käsien pesusssa ja vessanvedossa tosin jouduimme turvautumaan vesisaavista kannulla ammentamiseen. Suihkuna oli katosta roikkuva vesiämpäri, jonka pohjassa oli kraanalla aukaistava suihkuritilä. Erittäin miellyttävä suihkukokemus!
Keittiössä hääräsi päivisin kaksi naista, Jije (lue: tsitse) ja kana'e (luetaan juuri niinkuin kirjoitetaankin). Puutarhassa ja vedenkeitossa hääräsi Elias, jonka poika tienasi koulumaksurahojaan tuomalla joka aamu leipomosta maksamamme tuoreet leivät muovipussissa talon edustan koukkuun. Addikseen lähtöä edeltävänä iltana Elias toi torilta kottikärryllisen ruokaa ja toinen tilapäisapumies talutti pihalla pässin. Siitä tulisi Airan lähettien järjestämän itsenäisyyspäivän päivällisen pääateria. Sinne se jöi rouskuttamaan ruohoa meidän lähdettyämme, mutta kuulemma on jo päässyt paloiksi ja pataankin, kun siellä itsenäisyyttämme juhlistettiin sunnuntain juhlissa.
Jarkko koulutti tietokoneen käytön perusteita molempina viikkoina maanantaista keskiviikkoon. Lisäksi hän ehti asentaa virustorjuntaohjelmia, konsultooida sähköpostiasoissa ja auttaa muissakin oman alansa asioissa sen lisäksi, että kiersi kuvaamassa lähettien työympäristöä ja työtä. Minullekin oli varattu muutama opetustunti paikallisessa raamattukoulussa, Onesimus Nesibissä. Keskiviikkona pidin kaksoistunnin kolmannen vuosikurssin pappisopiskelijoille ja odotin innokkaana jatkoa perjantaiaamun kaksointunneillani. Toisin kävi. Torstaina kuoli kirjastonhoitajan veli ja perjantaina liki koko raamattukoulun väki oli muutaman tunnin kävelymatkan päässä hautajaisissa. Itse veljeä ei monikaan ilmeisesti tuntenut, mutta opiskelijoiden tunnettua kirjastonhoitajan - he lähtivät hautajaisiin. Kuoleman pysäyttäessä yhden perheen, koko kylä ja mahdollisesti laajempikin piiri pysähtyy sen äärelle, viikoiksi.
Käydessämme koululla muissa asioissa saimme järjestettyä minulle uudet tunnit seuraavalle viikolle. Erään opettajan kuunnellessa tuntejani, hän ehdotti, että pitäisin yhden kaksoistunnin myös valmistuvalle pastoraalikurssille. Sanottu ja tehty. Tämä viimeisin kaksoistunti tosin oli haastavin kun se oli täysin tulkattu. Muilla tunneilla selvisin pelkällä englannilla ja Tarjan pienillä satunnaisilla oromoavustuksella. Oli nautittavaa opettaa ja tuoda uutta pohdittavaa tulevien raamatunopettajien opetusmenetelmiin ja puheenvalmistukseen. Aiheenani oli nimittäin raamattuopetuksen valmisteleminen ja toteuttaminen lapsille ja nuorille. Metodina täällä kun pääsääntöisesti, mitä pitempi sen parempi, ja mitä lujemmin saarnamies huutaa, sitä enemmän on henkeä mukana, näin karrikoiden ilmaisten. Perusjumalanpalvelukset ilman ehtollista kun saattavat saarnan pituudesta johtuen kestää kolmesta neljään tuntia!
Olimme Jarkon kanssa mukana myös Airan keskustaajaman rokotuspäivässä. Kirkon pihalla olevaan pressukatokseen tuli pienten vauvojen äitejä kymmenittäin. Aluksi kerättiin neuvolakortit ja sitten sairaanhoitaja piti ponnekkaan rukouksen, jonka jälkeen hän kertoi imetyksen ja monipuolisen ravinnon merkityksestä lapselle. Luennon jälkeen alkoi punnitus. Kalavaa'an näköisellä puntarilla, johon oli laitettu eräänlainen telttasänky, punnittiin väkijoukon edessä lapsi kerrallaan. Yksityisyydestä ei juuri ollut tietoa, vaikka kaikki tapahtui kylläkin yksi kerrallaan, mutta yhteisöllisesti. Punnitsemisen jälkeen lapsia kutsuttiin neljä kerrallaan penkille kaikkien eteen ja rokottaminen saattoi alkaa. Itku oli ihan samantapaista kuin meidän perheen suomen neuvolakäynneillä ja yhtälailla pieniä lohdutettiin imettämällä ja hyssyttämällä. Muutamissa rokotustilanteissa taisi äiti pelätä enemmän kuin vauva.
Tapsalle osui Airan viikkoinamme eniten lastenvahtivuoroja ja käytännön puuhia. Uuden generaattorin käyttönottoa, uuden dataprojektorin ja kauttimen yhteensovitusta, talon ylläpitoa ja puhelinliikennettä. Onneksi meillä oli mahdollisuus osallistua myös Helenan ja Tapsan yhteisille diakonialuennoilla ja opetustyömatkalla tunnin matkan päässä olevaan Figa-Kopparan seurakuntaan. Seurakunnan kirkkon oli kutsuttu nuoria ja nuorten kanssa työtä tekeviä monen seurakunnan alueelta. Helenan ja Tapsan opetus oli vaikuttavaa. Se littyi ennalta ehkäisevään AIDS-työhän ja avioliittotyöhön. Tapsan karismaattinen opetustapa ja Helenan hymyilevä lempeys täydensivät upeasti toisiaan. 95% Etiopian AIDSista leviää sukupuoliyhteyden kautta, loput 5% periytyy tai tule verensiirroissa.
Heidän opetuksensa aviouskollisuudesta ja esiaviollisesta seksistä pidättäytimisestä ei ole täällä siis pelkästään eettinen tai moraalinen kysymys, vaan se vaikuttaa nuorten koko tulevaisuuteen. Tunnettuja hiv-positiivisia eristetään kyläyhteisöstä tartunnan pelosta, ennen aviolittoa raskaaksi tulleet suljetaan ulos seurakuntayhteydestä, raiskattuja tai muutoin tunnetustti neitsyytensä menettäneitä ei kukaan enää halua puolisokseen jne. Opetusta yritetään saada täällä erityisesti miehille, sillä naisille ei ole useinkaan mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Väkisinmakaamalla voidaan joku jopa omia omaksi puolisokseen - miettikää mikä avioliiton lähtökohta? Ja jo pienestä tytöstä alkaen täällä opetetaan, että naiset eivät puhu, eivät kysy, vaan palvelevat auttavat kaikin tavoin kotona ja miehiä. Naistyön suurimpana haasteena on saada naiset luottamaan itseensä ja pitämään itseään arvokkaina Jumalan luomina ihmisinä. Ja myös pitämään puoliaan tässä yhteiskunnassa, jossa se on todella vaikeaa.
Vapaahetkinä narskutimme sokeriruokoa, teimme retken toripäiville, kävelylenkkejä maastoon ja yhden autoretken oikein maallemaalle. Airan alue on kyllä todella köyhää ja ihmissilmin mitattuna elämä on todella vaatimatonta. Ympäröivä luonto vuorineen ja vihreine laaksoineen sensijaan on kuin siitä kuuluisasta paimenpsalmista 23.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti