Nyt on joulu

Hyvää joulua kaikille Blogiin vierailulle saapuville! Olemme herkutelleet porkkana- ja perunalaatikolla muun ruuan lämpiminä lisukkeina! Jälkiruuaksi saimme Suomituliaisena Pandan konfehteja. Lisäksi saimme naapureilta T'id -puun joulukuuseksi ja sen lapset koristelevat kunhan heräävät päiväuniltaan. Mummu on paraikaa kaupunkikävelyllä, Jarkko ja Vaari golfkentällä joulukävelyllä. Kunhan kaikki ovat jälleen virkeinä koolla saamme nauttia joulutorttukaffeista.

Tällä kertaa vasta illalla syömme joulupuuron lasten toivomuksesta ja menemme kansainvälisen seurakunnan jouluhartauteen. Huomenaamulla menemme joulukirkkoon. Ja illemmalla esittelemme mummulle ja vaarille hotelli Hiltonin kuumat uima-altaat.

Joulu maistuu hyvältä siis myös täällä :) Levollista joulunaikaa Suomeen ja onnellista uuden vuoden odotusta itse kullekin.

Sairaskertomuksia

OSA 1:NILKKA. On ihana lauantai-ilta. Naapuri käy huikkaamassa, että sauna on vapaa. Kerään pyyhkeet syliini ja lähden kävelemään portaita alas ruokapöydällä loistavan kynttilän valossa. On hyvin hämärä ilta, sähkökatkoksen vuoksi meillä ei ole valoja. Luulen astuvani viimeiseltä portaalta lattialle, mutta välissä onkin yksi porras ja astun koko painollani vääntyvän nilkan päälle ja kaadun kivusta lattialle. Itkuhuutoa. Jarkon avustamana pääsen nojatuoliin ja saan pyyhkeen ja jäätyneen insera-pussin taltuttamaan kipua. Sauna jää väliin.

Sidon nilkkaani tukevan idealsiteen ja koetan selvitä maanantaiaamuun. Swedish Klinikkenin norjalainen lääkäri-Arne tutkii jalkaa, sitoo puhtaan siteen ja lähettää toiselle klinikalle röntgeniin. Brooks-klinikan röntgenlääkäri toeaa murtuman, jota Arne (sen kummemmin kuin minäkään) ei kuvista näe. Saan ohjeen tunnustella jalkaa viikon. Jos se on venähdys, alkaa kipu helpottaa viikossa, jos murtuma, särky pahenee.

Särky ei hellitä. Viikon kuluttua saan varpaista pohkeen yli ulottuvan kipsin. Murtumahan se. Sopivan kokoiset kyynärsauvat käydäään ostamassa polioon sairastuneitten keskuksesta. Kukaan ei pyydä rahaa valkoiselta naiselta, jolla on kyynärsauvat eikä hänen seurueeltaan. Kipsi jatkaa seuranani kotimaahan saakka ja siellä sen saa joku sahata tai liottaa irti ja päättää jatkohoidosta. Tarina jatkunee siis tältä osin.

OSA 2: AWASH PARK. Lähdemme kahden autoseurueen voimin kohti Awash Parkin kansallispuistoa. Varaamme menomatkalla hotellin lähikylästä ja lähdemme puiston kehuttuun ravintolaan syömään. Puiston alueelle päästyämme toisen auton liki 2v oksentaa ensimmäisen kerran. Ruokailun jälkeen samainen pieni uusi temppunsa ja alkaa olla kipeä. Meidän Suvi kakkaa legendaariset kainalokakat ruokapöydässä isänsä syliin. Onneksi söimme ulkoterassilla, muutoin haju olisi ollut karmeampi.

Taskulampun valossa pestään yhtä ja toista. Matkalla puiston halki portille siivotaan jälleen pienen tytön oksennusta ja seurueen toinen aikuinen valittaa vatsansa möyrintää. Toinen autokunta päättää jättää hotellin väliin ja palata yötä myöten Addikseen. Me päätämme jäädä. Puoliltaöin oksentaa Sakari. Muutaman kymmenen minuutin päästä oksentaa Suvi. Sama vuorottelu jatkuu Sakari lörökakkaepisoodien saattelemana aamuyön tuntien ajan. Minä en kipsikinttuisena voi mennä suihkuttamaan lapsia - Jarkko hoitaa p-duunia ihailtavasti ja vaihtaa välillä lasten eritteiden tahrimia vaateittaan puhtaisiin. Minä pakkaan pyykkiä tiivimpiin kasoihin. Aamupuoliviideltä herätämme Laurin, että voimme lähteä kohti kansallispuistoa. Lauri on lakanan valkoinen ja ennenkuin ehtii valittaa huonoa oloaan oksentaa hänkin.

Pohdimme mitä tehdä. Päätämme ajaa ainakin puiston portille sanomaan ettemme tarvitsekaan aamukuudelta vartijaa/opasta. Lapset tokenevat ja ilmaiset heikkoinakin halunsa ajella autolle edes hetken puistossa. Päätämme koettaa. Ajomatka pysähtyy likaisten vaatteiden vaihtoihin. Mieliala on silti uupuneen positiivinen. Näemme monenlaisia eläimiä; villisikoja, kuduja, dik-dik-minikauriita, kuumia lähteitä, kymmeniä lintulajeja ja afar- ja oromoheimon ihmisiä, jotka pukeutuvat persoonallisesti. Puiston puolikkaan kierrettyämme päätämme jättää leijonat ja vesiputoukset väliin ja lähteä ripeästi kohti Addista. Matkalla ostamme appelsiinilimpparia, pysähdymme oksennustauoille ja lohdutamme kipeitä itkeviä.

Maanantaina ja tiistaina pesemme oksennuksia, paijaamme väsyneitä pieniä ja kiikutamme kakkanäytteitä lähiklinikalle analysoitavaksi. Kenelläkään perheestä ei ole parasiitteja. Awash Parkin ruoka vain ilmeisemmin yllätti matkailijat inhalla tavalla. Kipsi varjeli minut kai tältä vitsaukselta?

Lohtua särkyneille: Mummu ja Vaari saapuvat tiistain vastaisena yönä joululomalle luoksemme. Pelkkä saapuminen parantaa kaksi lasta kolmesta. Kolmaskin alkaa toipua hiukan iltaan mennessä ja saunakin maistuu jo kipeimmin sairastaneelle. Elämä voittaa.Varsinkin kun apua saa Swedish Klinikkeniltä tässäkin tapauksessa. Mummun ja vaarin tuloa on odotettu enemmän kuin joulua. Ja tulee se joulukin vielä, ehkä jopa autenttisemman tuntuisesti tässä ilmanalassa ja perinteessä elämällä kuin kotomaassa konsaan.

Vastauksia kommenteista bongattuihin kysymyksiinne:

Anne, kaikenkokoisilla lahjoitusvaatteilla on varmasti käyttöä, ihan sairaala-ajan vaatteina Airassa tai sitten köyhille perheille diakoniavierailuilla lahjoitettavaksi. Varmistin vielä Pirkolta, että hän suostuu hakemaan paketteja postista, jos niitä tulee meidän lähdettyämme. Aiemmasta viestistä löytyy sähköpostiosoitteeni. Otathan yhteyttä minuun sen kautta, niin annan tietoja edullisimmasta postitustavasta, tullilapun täyttämisestä ja tietenkin osoitteesta tänne. Kaikki posti haetaan Addiksessa siis pääpostin postilokerosta, sillä kaduilla ei ole juurikaan nimiä muutamaa pääkatua lukuunottamatta ja postilaatikoita ei ole olemassakaan - ei lähtevälle eikä ihmisten kotiin tuleville posteille. Postiautoja ja postinkantajiakaan ei ole. Ilmeisesti Suomen postilaitos osoitetarkkuuksineen ja kotiinkuljetuksineen on aivan omaa luokkaansa.

Syyhylleni, Sinun lähettämäsi pipo on sen yhden vauvan päässä. Mutta vauva ei ole kaksikuinen vaan korkeintaan 1 päivän ikäinen, ellei jopa samanpäiväinen kun on vielä noin vaaleanpunainen. Hän muuttuu muutaman päivän - viikon päästä tummaihoiseksi itsekseen. Muille lukijoille tiedoksi: minulla ei ole syyhyä eikä muutakaan tarttuvaa tautia. Siellä kristittyjen äitien keskustelupalstalla vain keksimme toisille syksyn piristykseksi salaiset kirjeystävät. Kirjeystävän salanimi on syyhy. Ja salanimellä lähetyt positukset toisillemme olemme allekirjoittaneet nimellä Sisko Hartainen. Minäkin olen saanut tänne kauas salaista kirjepostia! - ja lähettänyt Suomeen päinkin omalla syyhylleni :) . Seuraavassa postituksessa paljastan, kuka hänelle on lähettänyt postia. Ensiviikolla sekin posti pitänee lähettää, että ehtii jouluruuhkan editse.

Marika, kaikki on hyvin.Blogikirjoitusviive johtui siis puhelinlinjakatkosta ja sen jälkeen sähköpostiruuhkasta. Postia sinulle henk.koht. tullee ensiyönä tai seuraavan päivän aikana. En ole siis unohtanut.

Meidän alkuperäinen viisumimme päättyi tänään 8.12. Maanantaina 3.12. aloitimme jatkoviisumin anomisen. Se vaati "vain" kuusi asiointikertaa ja usean tunnin odotuspenkillä istumisia. Aluksi menimme koko perheenä, kun ohjeissa netissä oli, että ne pitää anoa henkilökohtaisesti. Ensin jonotimme, että saamme näyttää passiamme ja saada anomukset täytettäväksi. Sitten tyhjät, virkailijan kuittaamat lomakkeet täytettyämme odotimme, että pääsemme asiassa eteenpäin. Ja siihen tyssäsi ensimmäinen käynti; meillä ei ollut mukana passista ja viisumista kopioita eikä valokuvia kaikille. Seuraavalla kerralla Jarkko lähti virkailijan suosiollisuudesta asioimaan yksin mukanaan tarvittavat kopiot ja valokuvat, mutta kuvat olivat mustavalkoisia eivätkä värillisiä. Seuraavalla kerralla mukana oli hyvät värilliset passikuvat, mutta lentoliput puuttuivat. Sitten puuttui niistä kopiot, seuraavalla kerralla maksaessamme dollarit olivat väärältä vuodelta. (Tiesittekö te, että vuoden 1996 dollarit eivät käy kaikkialla maksuvälineenä?) . Immigration officen ulkopuolisten mustanpörssin rahanvaihtajien tiskin kautta saimme käypiä rahoja. Sitten enää odotus sen toimiston edustalla, joka luovuttaa passit, joissa on hyväksytty viisumitarra sisällä. Melkein helppoa, jos olisi etukäteen selvillä mitä kaikkea vaaditaan viisumin jatkon saamiseksi. Seuraavat tämän järjestön turistiviisumin jatkoa anovat tietävät. Jos toimintamalli ei tällä välin muutu.

Kotosuomeen olemme palaamassa joulun jälkeen 28.12. Sen jälkeen raaskii taas entiseen tapaan soitella suomalaisella kännykällä ja tekstiviestitkin toimivat molempiin suuntiin. Nyt saamme satunnaisesti tekstareita, mutta emme saa niihin vastausta lähtemään.

Muuta mukavaa kerrottavaa näin saunailtana? Päivällä olimme Egyptin suurlähetystön pihalla eri maiden suurlähetystöjen järjestämissä myyjäisissä. Tuli tehtyä muutamia jouluherkkuostoksia ja maisteltua matkustelusta tuttuja herkkuja: lohivoileipiä ja Irish Coffeeta Irlannista, karjalanpiirakoita Suomesta, kalaa norjalaisilta, muutama vaate Saksasta, leluja Kiinasta ja Palestiinasta. Tylsästi söimme lasten mieliksi hampurilaisaterian USA:n tiskiltä. Tarjolla kun olisi ollut myös juustoja ranskasta, paellaa Italiasta, Tempuraa Japanista, paninineja Italiasta jne. Mahtavia tuoksuja, mielenkiintoista musiikkia ympäri maailmaa ja yllättäviä myyntiartikkkeleitakin. Ja lasten iloksi pallomeri ja lasten puuhapaikka. Japanista ostin muutaman kauniin laatikon joululahjojen pakkaamiseen ja yhden joululahjankin. Kauneimmat joululaulut olisivat olleet tänään iltapäivällä suomeksi saksalaisella kirkolla, mutta ne jouduimme jättämään väliin päiväunitarpeen vuoksi. Suomalaiseen joulukirkkoon toki menemme, jos suinkin vain pystymme. Se on sitten joulupäivänä klo 10.

Elämänkokemusta Airasta

Olemme nyt palanneet Airasta takaisin Addiksen kotiin. Kotiin palattuamme kuulimme viereisellä tietyömaalla joltakulta puskutraktorin lähteneen kuin mopon entisen miehen käsistä kaataen puhelintolpan ja saaden puhelinlinjan mykistymään yli viikoksi. Siksi meistä ei ole oikein kuulunut Suomeen päin. Eilen pääsimme nettiin Hotelli Hiltonin aulasta ja tänään puhelimetkin alkoivat toimia.

Airan kaksi viikkoinen jäi elävästi mieleemme. Se oli niin toisenlaista asumista kuin toisissa "retkikohteissamme". Kotimme siellä oli 1950-luvulla tsigasta eli mudasta, lehmänlannasta ja oljesta tehty "rapattu" talo. Talo oli edelleen hyvävointinen ja toimiva. Käsien pesusssa ja vessanvedossa tosin jouduimme turvautumaan vesisaavista kannulla ammentamiseen. Suihkuna oli katosta roikkuva vesiämpäri, jonka pohjassa oli kraanalla aukaistava suihkuritilä. Erittäin miellyttävä suihkukokemus!

Keittiössä hääräsi päivisin kaksi naista, Jije (lue: tsitse) ja kana'e (luetaan juuri niinkuin kirjoitetaankin). Puutarhassa ja vedenkeitossa hääräsi Elias, jonka poika tienasi koulumaksurahojaan tuomalla joka aamu leipomosta maksamamme tuoreet leivät muovipussissa talon edustan koukkuun. Addikseen lähtöä edeltävänä iltana Elias toi torilta kottikärryllisen ruokaa ja toinen tilapäisapumies talutti pihalla pässin. Siitä tulisi Airan lähettien järjestämän itsenäisyyspäivän päivällisen pääateria. Sinne se jöi rouskuttamaan ruohoa meidän lähdettyämme, mutta kuulemma on jo päässyt paloiksi ja pataankin, kun siellä itsenäisyyttämme juhlistettiin sunnuntain juhlissa.

Jarkko koulutti tietokoneen käytön perusteita molempina viikkoina maanantaista keskiviikkoon. Lisäksi hän ehti asentaa virustorjuntaohjelmia, konsultooida sähköpostiasoissa ja auttaa muissakin oman alansa asioissa sen lisäksi, että kiersi kuvaamassa lähettien työympäristöä ja työtä. Minullekin oli varattu muutama opetustunti paikallisessa raamattukoulussa, Onesimus Nesibissä. Keskiviikkona pidin kaksoistunnin kolmannen vuosikurssin pappisopiskelijoille ja odotin innokkaana jatkoa perjantaiaamun kaksointunneillani. Toisin kävi. Torstaina kuoli kirjastonhoitajan veli ja perjantaina liki koko raamattukoulun väki oli muutaman tunnin kävelymatkan päässä hautajaisissa. Itse veljeä ei monikaan ilmeisesti tuntenut, mutta opiskelijoiden tunnettua kirjastonhoitajan - he lähtivät hautajaisiin. Kuoleman pysäyttäessä yhden perheen, koko kylä ja mahdollisesti laajempikin piiri pysähtyy sen äärelle, viikoiksi.

Käydessämme koululla muissa asioissa saimme järjestettyä minulle uudet tunnit seuraavalle viikolle. Erään opettajan kuunnellessa tuntejani, hän ehdotti, että pitäisin yhden kaksoistunnin myös valmistuvalle pastoraalikurssille. Sanottu ja tehty. Tämä viimeisin kaksoistunti tosin oli haastavin kun se oli täysin tulkattu. Muilla tunneilla selvisin pelkällä englannilla ja Tarjan pienillä satunnaisilla oromoavustuksella. Oli nautittavaa opettaa ja tuoda uutta pohdittavaa tulevien raamatunopettajien opetusmenetelmiin ja puheenvalmistukseen. Aiheenani oli nimittäin raamattuopetuksen valmisteleminen ja toteuttaminen lapsille ja nuorille. Metodina täällä kun pääsääntöisesti, mitä pitempi sen parempi, ja mitä lujemmin saarnamies huutaa, sitä enemmän on henkeä mukana, näin karrikoiden ilmaisten. Perusjumalanpalvelukset ilman ehtollista kun saattavat saarnan pituudesta johtuen kestää kolmesta neljään tuntia!

Olimme Jarkon kanssa mukana myös Airan keskustaajaman rokotuspäivässä. Kirkon pihalla olevaan pressukatokseen tuli pienten vauvojen äitejä kymmenittäin. Aluksi kerättiin neuvolakortit ja sitten sairaanhoitaja piti ponnekkaan rukouksen, jonka jälkeen hän kertoi imetyksen ja monipuolisen ravinnon merkityksestä lapselle. Luennon jälkeen alkoi punnitus. Kalavaa'an näköisellä puntarilla, johon oli laitettu eräänlainen telttasänky, punnittiin väkijoukon edessä lapsi kerrallaan. Yksityisyydestä ei juuri ollut tietoa, vaikka kaikki tapahtui kylläkin yksi kerrallaan, mutta yhteisöllisesti. Punnitsemisen jälkeen lapsia kutsuttiin neljä kerrallaan penkille kaikkien eteen ja rokottaminen saattoi alkaa. Itku oli ihan samantapaista kuin meidän perheen suomen neuvolakäynneillä ja yhtälailla pieniä lohdutettiin imettämällä ja hyssyttämällä. Muutamissa rokotustilanteissa taisi äiti pelätä enemmän kuin vauva.

Tapsalle osui Airan viikkoinamme eniten lastenvahtivuoroja ja käytännön puuhia. Uuden generaattorin käyttönottoa, uuden dataprojektorin ja kauttimen yhteensovitusta, talon ylläpitoa ja puhelinliikennettä. Onneksi meillä oli mahdollisuus osallistua myös Helenan ja Tapsan yhteisille diakonialuennoilla ja opetustyömatkalla tunnin matkan päässä olevaan Figa-Kopparan seurakuntaan. Seurakunnan kirkkon oli kutsuttu nuoria ja nuorten kanssa työtä tekeviä monen seurakunnan alueelta. Helenan ja Tapsan opetus oli vaikuttavaa. Se littyi ennalta ehkäisevään AIDS-työhän ja avioliittotyöhön. Tapsan karismaattinen opetustapa ja Helenan hymyilevä lempeys täydensivät upeasti toisiaan. 95% Etiopian AIDSista leviää sukupuoliyhteyden kautta, loput 5% periytyy tai tule verensiirroissa.

Heidän opetuksensa aviouskollisuudesta ja esiaviollisesta seksistä pidättäytimisestä ei ole täällä siis pelkästään eettinen tai moraalinen kysymys, vaan se vaikuttaa nuorten koko tulevaisuuteen. Tunnettuja hiv-positiivisia eristetään kyläyhteisöstä tartunnan pelosta, ennen aviolittoa raskaaksi tulleet suljetaan ulos seurakuntayhteydestä, raiskattuja tai muutoin tunnetustti neitsyytensä menettäneitä ei kukaan enää halua puolisokseen jne. Opetusta yritetään saada täällä erityisesti miehille, sillä naisille ei ole useinkaan mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Väkisinmakaamalla voidaan joku jopa omia omaksi puolisokseen - miettikää mikä avioliiton lähtökohta? Ja jo pienestä tytöstä alkaen täällä opetetaan, että naiset eivät puhu, eivät kysy, vaan palvelevat auttavat kaikin tavoin kotona ja miehiä. Naistyön suurimpana haasteena on saada naiset luottamaan itseensä ja pitämään itseään arvokkaina Jumalan luomina ihmisinä. Ja myös pitämään puoliaan tässä yhteiskunnassa, jossa se on todella vaikeaa.

Vapaahetkinä narskutimme sokeriruokoa, teimme retken toripäiville, kävelylenkkejä maastoon ja yhden autoretken oikein maallemaalle. Airan alue on kyllä todella köyhää ja ihmissilmin mitattuna elämä on todella vaatimatonta. Ympäröivä luonto vuorineen ja vihreine laaksoineen sensijaan on kuin siitä kuuluisasta paimenpsalmista 23.

Perhevierailuilla

Airasta vielä. Sain siellä mahdollisuuden kohta kaksi hyvin erilaista perhetilannetta. Suomalainen pikkupoika, Eemeli, tuli minulle tutuksi äitinsä välityksellä eräällä internetin keskustelupalstalla kevättalvella. Eemeli lähetti minulle pallon ja pillin ja rahaa, jolla tuli ostaa siemeniä ja kuokka ja mahd. ruokaa annettavaksi jollekin perheelle, joka tarvitsee apua. Pitkän pohdinnan jälkeen Eemelin lahjan vastaanotti perhe Airasta.Nyt kuulet, Eemeli, miten meidän kävi:

Menimme koko perheen voimalla ja Helenan johdattama perheen kotiin. Se oli kahden pienen huoneen asunto pääkadun varrella. Ei sähköä, että juoksevaa vettä. Keittonurkkaus muutamine astioineen toisen huoneen lattialla ja toisessa huoneessa noin 110cm sänky (jossa koko 9 henkinen perhe nukkuun) ja jossa ainoana vuodevaatteena on kudottu tilkkupeitto ja lipasto, pihalla pieni kasvimaa, pesupalju ja pihan perällä kyykkyhuussi. Vaatimatonta, lähes olematonta. Ainoana vaatesäilytystilana muovipussi, joka roikkui seinällä olevassa yhdessä naulassa. Perheessä on hiv-positiivinen äiti, vanha isä ja seitsemän lasta. Helena tutstui perheeseen, kuin neljä nuorinta lasta oli hoidettavana ravitsemuskeskuksessa aliravitsemuksen vuoksi.

Nyt lapset olivat terveen näköisiä, likaisia, uteliaita ja hentoisen rakenteisia vanhimmasta nuorimpaan: 11v Aster on tyttö, 8v Galata ja 6v Surra ovat ekaluokkalaisia poikia, 5-vuotiaat kaksostytöt Obse ja Obsitu, 3-vuotias Radgi tyttö ja 1-vuotias Ebbisi. Kaksostytöt olivat suurinpiirtein meidän 2v Suvin kokoisia. Eemeli, sinun antamillasi rahoilla ostin paljon erilaisia siemeniä. Koska heidän pihansa oli niin pieni, annoimme heille nyt vain kuokan ja osan siemenistä. Lisää Helena voi viedä heille seuraavana vuonna ja uskoisin, että siitä riittää siemeniä myös toiselle perheelle. Äiti liikuttui kyyneliin hyväntahtoisuudestasi. Lahjasi lisäksi veimme myös värikyniä, piirustuspaperia ja sieltä nettipalstan äideiltä saamiani tuolle perheelle sopivia vaatteita. Äiti pyysi meitä myöhemmin teelle ja lupaisimme tehdä niin.

Seuraavalla viikolla, lähtöä edeltävänä iltana menimme ison eväskorin kanssa uudelleen. Mukana oli myös llisää vaatteita. Olisitte nähneet, miten onnelliseksi lapset tulivat, kun saivat leipää ja Helenan tekemään guavahilloa sen päälle. Ja Mehua! Olivatkohan koskaan saaneet sitä ennen mehua - ja kaiken päätteeksi vielä banaanikakkua. Se lupaamamme tee, jäi vahingossa termospullossa keittiön pöydälle. Pimeässä talossa tapsimme ensi kerran myös perheen isän ja herkuttelimme koko perheen kanssa taskulamppumme loisteessa. Poislähtiessämme äiti halasi minua pitkään ja kyyneleisin kasvoin toisti vain thak you, thank you. Itkien minäkin sieltä poistuin autolle. Kiitos, Eemeli, että keksit auttaa!

Ainiin ja se pallo! Lähetystyöntekijät olivat sitä mieltä, että perheen pikkupojille ei palloa voi jättää. Se otetaan/varastetaan heiltä, kun he eivät pysty pitämään puoliaan. Niinpä veimme pallon kouluun ekaluokkalaisten käytettäväksi. Poikia en tosin erottanut kouluvierailulla luokkahuoneesta, sillä oppilaita oli 65-68 per ekaluokka ja luokkia oli 4. Rehtorin kanslian esittelytilaisuuden jälkeen menimme vierailemaan luokkiin niin, että esittelin itseni ja sinut, pallon ja pillin lahjoittajan. Oppilat taputtivat ja hurrasivat! Annoin ohjeen, että pallon saa pyytämällä opettajalta, pilli on peliä vahtivan opettajan kaulassa ja pallo pitää aina palauttaa pelaamisen jälkeen opettajalle. Uskoisin, että tällä tavalla pallo tuottaa paljon iloa ja onnea niille yli 250 ykkösluokkalaisille! Ja minulla on täällä sinulle kirje odottamassa koulun rehtorilta. Laitan sen sinulle kirjeessä teetettyjen valokuvien kera.

Toinen kylävierailuni oli tyystin toisenlainen. Hiippakunnan autonkuljettajan perhe oli saanut vauvan, esikoisensa. Tarja, miehen työkaveri oli kutsuttu ystävineen vauvapuurolle juhlistamaan vauvan syntymää. Etiopiassa on tapana, että esikoisensa saanut nainen menee äitinsä kotiin kuukaudeksi heti synnytyksen jälkeen. Silloin oma äiti neuvoo tyttärelleen imetyksen ja vauvanhoidon perusteita ja myös hoitaa vauvaa, että tuore äiti saa levätä. Tuore isäkin voi olla paikalla päivisin, muotta yöksi hänen on mentävä omaan kotiinsa. Vauva oli kaksiviikkoinen sunnuntaina, kun menimme siis tuon naisen lapsuudenkotiin. Tuore äiti makasi kauniissa yöpaidassa sängyllä pieni vauva vierellään. Tarja lillitti onnittelu ääntelyn vauvalle - muiden hymyillessä. Tarja nimittäin llillitti viisi kertaa niinkuin pojille lillitetään eikä kahta kertaa niinkuin tyttövauvalle kuuluisi. Tarja ei suostunut etiopilaiseen poikien paremmuuden osoittamiseen jo vauvoina.

Istuimme äidin makuuhuoneen seinustalle kovalle puupenkille. Sinne meille tuotiin jokaiselle iso lautasellinen tanakkaa maissipuuroa ja sen kastikkeeksi kuukautta ennen laskettua aikaa käymään pantua vahvasti valkosipulilla maustettua kastiketta ja kastikkeen päälle chilijauhekasa ja suolakasa. Aikamoinen makuelämys. En voi sanoa tykänneeni. Helena ja Tarja söivät koko lautasellisen, minä vetosin ulkomaalaisuuteeni ja jätin lautasen koskemettomaksi kymmenen sinnikkään lusikallisen jälkeen. Äiti oli onnellinen ja häntä kävi onnittelemassa monet, monet naiset , jotka poislähtökättelyssään sujauttivat muutaman birrin setelin huomaamattomasti äidin käteen. Miehiä paikalla ei ollut, sillä vauvapuuro on uuden äidin ja hänen naispuolisten tuttaviensa päivä. Vauvan nimeksi oli kaavailtu Sifan. Se tarkoittaa: sinä ja minä. Minun mielestäni ihana nimi! Äiti hykersi onnellisena kuutuaan, että pidimme nimeä kauniina. Istuttuamme aikamme ja jutettuamme äitiä etiopialaista tavoista lähdimme kävelemään kotiinpäin hyvillä mielin. Tämä perinne on todellakin vaalimisen arvoinen ja siitä mekin voisimme ottaa mallia. Suojella lapsivuodeaikaa ja järjestää naisten vauvakutsut vauvan synnyttyä.

Sairaalavierailulla Airan sairaalassa

Huokaus. Tämä onkin haastavaa kerrottavaa ja uskoisin, että varmaankin myös raskasta luettavaa. Sunnuntaina kävin Helenan kanssa ensimmäisen kerran sairaalan lastenosastolla ja synnyttäneiden osastolla vierailulla. Olo on kuin siinä laulussa:"mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin? Kertoisinko köyhyyden... "

Sairaala-alue on harmaiden harkoista muurattujen rakennusten verkosto, joita yhdistää pellillä katetut käytävät ja potilashuoneisiin kuljetaan suoraan ulkoa. Käytävät ovat siistit, samoin potilashuoneet. Ja ne sairaalan asiakkaat - koskettivat kyllä syvältä. Katoksen alla makaa pieni poika, jonka päälle on majassa kaatunut kiehuvan veden vesiruukku. Toinen jalka on palanut reidestä nilkkaan ja on märkivää, verestävää avohaavaa. Perheen isä murehti sitä, että he ovat olleet sairaalassa jo kaksi viikkoa ja paranemista ei tunnu tapahtuvan; miten heidän rahat riittävät - ja kuka korjaa sadon, kun he ovat täällä? Kuka vahtii etteivät naapurit tai apinat varasta satoa itselleen ennen heitä?

Olin sairaalassa vierailulla ilahduttamassa pieniä potilaita. Annoin lahjoitusvaatteita potilaille henkilökohtaisesti. Koko lahjoitusmäärää en voinut lähetystyöntekijöiden suosituksesta viedä sinne, sillä ne olisivat kadonneet sieltä ilmeisen nopeasti henkilökunnan käyttöön tai myyntiin. Nyt vaate- ja peittolahjat annetaan suoraan tarvitsijoille, kädestä käteen, ensin minun vierailuillani ja sitten ruotsalaisen sairaanhoitajan, Sennaitin, toimesta hänen saavuttuaan lomalta heti meidän lähdettyämme. Sennaitilla oli myös ajatuksena, että osan vaatteista voisi jättää sairaalan olemattomaan vaatevarastoon, merkaten ne sairaalan vaatteiksi ja niitä voitaisiin pestä ruotsalaisen lähetyksen "lahjoittamalla pesukoneella", johon on siis rahat varattu ja pesukoneen he ostavat tullessaan Addiksesta. Masentavaa on, että edes kirkon sairaalan henkilökuntaan ei voi luottaa. Perusetiopilaiseen moraaliin kuuluu, että varastaa saa, mutta ei saa jäädä kiinni...

Olen siis vieraillut sairaalassa jo muutaman kerran; käynyt silittelemässä jo vaatteet saaneita lapsia ja vienyt uusille lapsille vaatteet. Heillä ei siis oikeasti ole päällään kuin jokin riepu. Kolmannella vierailulla minut veti sivummalle yksi sairaalan hoitaja ja puhui minulle oromoa, jota en ymmärtänyt. Kun englanniksi kysyin asiaansa, hän pyysi muutamin sanoin lastenvaatteita ja viittasi kädellään kassiini. Kerroin niiden olevan lahjoja ja tarkoitetun vain sairaille lapsille ja vastasyntyneille. Lähetystyöntekijät ovat kokemuksessaan oikeassa, valitettavasti.

Osastolla tapasin äidin, jolla oli sylissään seitsemäs lapsensa. Pienen pieneksi kutistunut kaksikuukautinen poika. Pienellä on päällään 45cm keskosvaatteen kaavalla tehty paita ja pipo, ja miten suuret ne hänen kuihtuneelle kropalle ovatkaan... Tämä äiti ja isä lapsineen lähetettiin osastolta Nutrition Centeriin, sinne ravitsemuskeskukseen ja isä sai ohjeen käydä kotona ja tuoda sinne myös perheen toiseksi pienin lapsi, noin kaksivuotias isoveli. Kun pienin on tämän näköinen ja äiti vahvasti aneeminen on syytä olettaa, että perheen muidenkin lasten ravinnon tarve on huomattava. Helenan mukaan eräästäkin perheestä oli yhtä aikaa hoidettavana neljä pienintä lasta.

Nämä kaksostytöt uusissa lahjaksi saaduissa vaatteissaan voivat jo selvästi paremmin. Aliravitsemus näkyy silti edelleen ihon ja hiusten värin muutoksina. Tämän nuorenparin esikoinen on myös saanut jo voimia ja hänet oli jo kotiutettu, kun kolmantena päivän kävin osastolla. Tuo pieni ruskean pipon lahjaksi saanut poika olli aliravitsemuksen toisesta päästä, hän ei ole muuttunut luurangon laihaksi vaan turvonnut valtavasti ja on todella kipeä. Häntä en edes silittänyt ja vaatteetkin annoin isälleen, kun hän pelkäsi minun valkoista ihoani.

Tämän äidin ja pojan tarina on kuin eri planeetalta. En tässä kerro enempää, mutta tämä äiti joutui palaamaan työhönsä ja jättämään 6 viikon ikäisen poikansa majaansa. Päivällä rotta oli purrut/syönyt lapsen jalkaa ja tyttö on nyt tullut vauvansa kanssa sairaalaan. Nyt sairaalan kirurgi on ilmoittanut, että häntä ei saa päästää pois ennen kuin on jollakin tavalla järjestetty hänen elämänsä elettävän kaltaiseksi. Asioita puidaan täällä yhteisöllisesti - ja koetetaan hoitaa myös yhteisvastuullisesti ihmisen arvoa kunnioittaen.

Synnytysosastolla elämä alkaa ja jatkuu samaan tapaan kuin Suomen synnytysosastolla. Äidit lepäävät koettelemuksistaan, vauvat huokaavat uuden masun ulkoisen elämänsä ensi tunteina ja päivinä. Imetystä harjoitellaan, samoin lypsyotteita. Onnea ja häkellystä riittää - ja tässä maassa myös surua, sillä läheskään kaikki lapset ja äidit eivät selviä. Nämä lapset ovat syntyessään paljon vaaleampia kuin suomalaiset vastasyntyneet. Pieniä todella vaaleanpunaisia kääröjä äitiensä vieressä tai mummujensa sylissä. Sairaalaan ei nimittäin koskaan tulla yksin vaan aina vähintään yhden saattajan kanssa. Tässä näette lahjanne saaneita uutukaisia. Pääluvultaan yli 1080:ssa synnytyksessä lapsia on jo saatettu elämän alkuun pelkästään sairaalassa tällä alueella. Kiitos avustanne, jota saan edelleen toimittaa perille. Menen vielä monen monena päivänä uudelleen.

Matkalla Airaan

Torstaina 15.11. me lähdimme aamuvarhaisella ennen auringonnousua liikkeelle kahden autokunnan voimin Addis Abebasta kohti Airaa. Klo 5.30 lähtö merkitsi herätystä kesken makeimpien unien ja lähtöä hyvin viileässä unihuuruisessa aamuhämyssä. Meidän auto oli täynnä flunssasta toipuneita ja toipuvia, Pirkon ja Akin autossa puolestaan kaikenlaista tavaraa Airan läheteille ja alueen ihmisille ja täysissä voimissaan oleva pariskunta.

Tällaisen määrän tavaraa olen saanut annettavaksi edelleen Airan alueen köyhille ja todellakin vähäosaisille lähimmäisille. Ylähyllyllä isompien lasten vaatteita, keskihyllyillä pipon sisään laitettuna sukat ja paita, joita settejä liki 180, alahyllyssä peittoja ja etualalla pikkupaitoja, joita myöhemmin laitoin pipojen sisään, jotta vauvoilla olisi käytössään vaihtopaitakin. Osan sain jo Suomesta mukaani, suurin osa on tullut isommissa ja pienimmissä postipaketeissa ja maksikirjeissä tänne. Lahjoitusvaatteet ovat tulleet kotiseurakunnaltani ja kahden nettipalstani tutuilta. Nettiystävät ovat tulleet tutuiksi vuosien ajan useiden tuntien foorumeilla vierailuijen myötä. Kiitos avustanne. Kerron kohta, millaiseen käyttöön ne tulevat! Mutta ensin matkaan kohti Airaa.

Koetimme ajaa mahdollisimman ripeästi, jotta ehtisimme 550 kilometrin matkan yhdessä päivässä. Ensimmäisen kahvitauon säästimme puolikymmeneen asti, jolloin maisematkin olivat aika hulppeat. Ehdimme jo etsiä pissapuskat aj juoda useamman kupin kahvia ennen kuin pirkko ja Aki tavoittivat meidät. Heillä oli olllut tankkaustauon lisäksi muita konemurheita auton kanssa. Eivätkä ne edes tähän loppuneet. Ennen lounastaukoa he vaihtoivat rikki menneen renkaan. Missä-lie-yliopistokaupungissa, puolenpäivän aikaan 320km Addiksesta, lounastauolla rengas vietiin Shellille huoltoon ja lounaan jälkeen se vaihdettiin jälleen omalle paikalleen.

Lounaan jälkeen automme hiljeni päiväunille tiestön muuttuessa kohtuullisesta tyydyttävän kautta surkeaksi. Seuraavan maisemallisen kahvitauon osuttua kohdalle kello olikin jo 14 ja Akin sai vaihtaa vaihdetun, sen "korjatun" renkaan tilalle jälleen vararenkaan. Huh. Tosin autoalan ammattilaiselta renkaanvaihto käy todellakin ripeämmin kuin tällaisilta maallikoilta.

Vastaantulevilta ruukkukauppialta Pirkko löysi täydennystä saviaarteistoonsa ja maisemat muuttuivat yhä kauniimmiksi. Lähellä Airaa rankkasateen jälkeinen sumu loi silmiä hiveleviä näkymiä ja perille pääsimme iltahämyssä puolikuuden aikaan.

Perillä meidät ohjasi Tapsa isäntämiehen elkein ajamaan autot puun alle parkkiin ja tulemaan sisälle. Sisällä Helena oli apulaisensa kanssa valmistanut meille tukevan iltaruuan, ihanaa. Sisälläkin oli aika hämyistä, sillä sähköjä ei tavalliseen tapaan ollut ja sairaalan generaattori jakaa sähköä vasta iltaseitsemältä alueen asuntoihin. "Generaattorin päiväsähkö" kun on pääasiassa varattu sairaalan käyttöön. Kaikkeen totttuu ilmeisemmin, voin sanoa näin vajaan viikon kokemuksella :) . Sähköä tarvittavia hommia tehdään, kun sitä on. Muutoin tehdään muuta. Keittiöpuuhat sensijaan sujuvat kaasuhellalla ja lämmintä vettä keitetään ulkopadassa tiskejä ja muuta pesua varten.

Me asumme Airassa Helenan ja Tapsan kodissa, heidän muuttaessa väliaikaisesti ulkomailla lomailevan doctor Erikin taloon. Naapurustossa asuu myös Tarja omassa talossaan ja hänen takapihallaan on aivan ihana pikkuinen suomalaisten sauna, jota olemme päässeet jo muutamaan kertaan kokeilemaan ja huomenillalla taas!