Jimmasta Addikseen, kotiin

Kiitos, Juska, kommentistasi. This is Africa! Niin monin tavoin, ettei sitä oikein edes osaa sanoin kuvailla! Elämä, pukeutuminen, syöminen, se mikä kenenkin mielestä on hienon näköistä, makuista ja ihanaa on vaan niin erilaista. Seuraavana haasteena meillä on parturin löytäminen meidän miesväelle. Tai no, löytäminen ei ole ongelma, kyllä niitä täällä piisaa, mutta miten saada meidän parturiin-menoa-inhoavat-pojat suostumaan jälleen vieraan parturin tuoliin. Millaiseen parturiin ja kenen tuoliin heidät saisi istumaan riittävän pitkäksi aikaa kohtuullisella sovittelulla?

Mutta siis, me lähdimme Jimmasta perjantaina itkuisten ja haikeiden halausten saattelemana. Ainon ja Taunon apulainen, Tariqua, oli ollut meillä kahden viikon ajan apulaisena ja hän oli kiintynyt meihin niin, että vietimme itkuiset jäähyväiset automatkalle lähdettäessä. Itsekin koin, että ehdin ystävystyä hänen kanssaan - hän kun oli ensimmäinen englantia hyvin puhuva apulaisemme. Hänen kanssaan pystyi puhumaan muutakin kuin välttämättömimmän ruoka-sanaston. Samoin Dianen ja Timin hyvästeleminen tuntui haikealta. Ainon ja Taunon hyvästeleminen sujui helpommin, sillä heidät tapaamme ensi viikolla, kun he tulevat Addikseen.

Automatka alkoi tankkauksella ja tienvalinnalla. Päädyimme melkein heti Addikseen päin vievälle tielle. Ajettuamme jonkin matkaa poispäin Jimmasta pysähdyimme ensimmäiselle pissatauolle. Merja kyykkiessä pusikossa Jarkko nousi kaivamaan kameraa esiin autonperästä matkan maisemakuvauksia varten. Kuskin puolen takarenkaasta kuuluin phhhhhhh. Puhki. Päätimme ajaa hetken matkaa eteenpäin asfaltille ja puunvarjoon. Siinä olisi miellyttävämpi ryhtyä renkaanvaihtopuuhiin. Lapsiyleisön ilmaantuessa paikalle tiiviiksi ryhmäksi, minä hain pallon ja vein lapset pientareelle pelaamaan antaakseni Jarkolle työrauhan.

Seuraava pysähdys olikin sitten aivan maisemallinen. Matkalla Addis Abebaan tie katkeaa, sillä edessä on patojärvi. Patojärvi lienee pullistunut laskelmia suuremmaksi, kun loistava asfalttitie jää patojärven alle ja me joudumme ajamaan löyhän sorapatjan hiekkatietä. Kivet vain ropisevat kun porhallamme eteenpäin. Pidämme maisemapysähdyksen lähellä patoa. Upea maisema. Perheemme on yhtä mieltä siitä, että näkymä on kuin luontodokumenttien Afrikasta. Arvatenkaan emme saa olla yksin. Lapset huomasivat maasturin ajavan pellolle ja juoksevat rinteen ylös luoksemme. Kuvan nuoret pojat ovat maisemanäkymän lehmälauman paimenia. Juttutuokion perusteella kuulen, että vanhin pojista on 13v ja nuorin 8v. Useimmilla pojista on viisi lehmää vastuullaan, vanhimmalla 20. Arvaan heidän olevan muslimeja, sillä kenellä muulla olisi perjantaina vapaapäivä koulusta? Olivatkohan jouluevankeliumin paimenet oikeasti miehiä, niinkuin kuvissa vai jotakin tämänkaltaisia paimenpoikia?

Matkamme etenee eteenpäin. Tietyömaan halki, ihanan uuden asfaltin yli ja kymmenien kuorma-autojen suman läpi jälleen perinteiselle "asfalttitielle", serpentiinille vuorta alas ja seuraavaa taas ylöspäin. Kertoisikohan kuva tienlaadusta muutaman sanan verran? Tärinän määrää en osaa kertoa, se täytyy vain kokea. Moottoriveneilijöillä lienee aavistus aktiivisesta ajamisesta ja tärinän tunteesta, joka tuntuu käsivarsissa ja hartioissa päivän rytyytyksen jälkeen.

Ja vielä pari paluumatkamme "mainoskylttiä" iloksenne. Tästä voi ottaa halutessaan oppia muuallekin päin - asioista ei tarvitse tehdä liian vaikeita. Muki kepin nenässä ilmoittaa siinä kohtaa olevan kahvilan ja tuo jalkaluun pätkä ilmaisee lihakaupan olevan auki. Näille meillä ei tällä matkalla ollut tarvetta. Termospullokaffit ja muut eväät riittivät automatkan loppuun asti - ja perillä odottivat Pirkon ja Akin luona lättykestit.