Sairaalavierailulla Airan sairaalassa

Huokaus. Tämä onkin haastavaa kerrottavaa ja uskoisin, että varmaankin myös raskasta luettavaa. Sunnuntaina kävin Helenan kanssa ensimmäisen kerran sairaalan lastenosastolla ja synnyttäneiden osastolla vierailulla. Olo on kuin siinä laulussa:"mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin? Kertoisinko köyhyyden... "

Sairaala-alue on harmaiden harkoista muurattujen rakennusten verkosto, joita yhdistää pellillä katetut käytävät ja potilashuoneisiin kuljetaan suoraan ulkoa. Käytävät ovat siistit, samoin potilashuoneet. Ja ne sairaalan asiakkaat - koskettivat kyllä syvältä. Katoksen alla makaa pieni poika, jonka päälle on majassa kaatunut kiehuvan veden vesiruukku. Toinen jalka on palanut reidestä nilkkaan ja on märkivää, verestävää avohaavaa. Perheen isä murehti sitä, että he ovat olleet sairaalassa jo kaksi viikkoa ja paranemista ei tunnu tapahtuvan; miten heidän rahat riittävät - ja kuka korjaa sadon, kun he ovat täällä? Kuka vahtii etteivät naapurit tai apinat varasta satoa itselleen ennen heitä?

Olin sairaalassa vierailulla ilahduttamassa pieniä potilaita. Annoin lahjoitusvaatteita potilaille henkilökohtaisesti. Koko lahjoitusmäärää en voinut lähetystyöntekijöiden suosituksesta viedä sinne, sillä ne olisivat kadonneet sieltä ilmeisen nopeasti henkilökunnan käyttöön tai myyntiin. Nyt vaate- ja peittolahjat annetaan suoraan tarvitsijoille, kädestä käteen, ensin minun vierailuillani ja sitten ruotsalaisen sairaanhoitajan, Sennaitin, toimesta hänen saavuttuaan lomalta heti meidän lähdettyämme. Sennaitilla oli myös ajatuksena, että osan vaatteista voisi jättää sairaalan olemattomaan vaatevarastoon, merkaten ne sairaalan vaatteiksi ja niitä voitaisiin pestä ruotsalaisen lähetyksen "lahjoittamalla pesukoneella", johon on siis rahat varattu ja pesukoneen he ostavat tullessaan Addiksesta. Masentavaa on, että edes kirkon sairaalan henkilökuntaan ei voi luottaa. Perusetiopilaiseen moraaliin kuuluu, että varastaa saa, mutta ei saa jäädä kiinni...

Olen siis vieraillut sairaalassa jo muutaman kerran; käynyt silittelemässä jo vaatteet saaneita lapsia ja vienyt uusille lapsille vaatteet. Heillä ei siis oikeasti ole päällään kuin jokin riepu. Kolmannella vierailulla minut veti sivummalle yksi sairaalan hoitaja ja puhui minulle oromoa, jota en ymmärtänyt. Kun englanniksi kysyin asiaansa, hän pyysi muutamin sanoin lastenvaatteita ja viittasi kädellään kassiini. Kerroin niiden olevan lahjoja ja tarkoitetun vain sairaille lapsille ja vastasyntyneille. Lähetystyöntekijät ovat kokemuksessaan oikeassa, valitettavasti.

Osastolla tapasin äidin, jolla oli sylissään seitsemäs lapsensa. Pienen pieneksi kutistunut kaksikuukautinen poika. Pienellä on päällään 45cm keskosvaatteen kaavalla tehty paita ja pipo, ja miten suuret ne hänen kuihtuneelle kropalle ovatkaan... Tämä äiti ja isä lapsineen lähetettiin osastolta Nutrition Centeriin, sinne ravitsemuskeskukseen ja isä sai ohjeen käydä kotona ja tuoda sinne myös perheen toiseksi pienin lapsi, noin kaksivuotias isoveli. Kun pienin on tämän näköinen ja äiti vahvasti aneeminen on syytä olettaa, että perheen muidenkin lasten ravinnon tarve on huomattava. Helenan mukaan eräästäkin perheestä oli yhtä aikaa hoidettavana neljä pienintä lasta.

Nämä kaksostytöt uusissa lahjaksi saaduissa vaatteissaan voivat jo selvästi paremmin. Aliravitsemus näkyy silti edelleen ihon ja hiusten värin muutoksina. Tämän nuorenparin esikoinen on myös saanut jo voimia ja hänet oli jo kotiutettu, kun kolmantena päivän kävin osastolla. Tuo pieni ruskean pipon lahjaksi saanut poika olli aliravitsemuksen toisesta päästä, hän ei ole muuttunut luurangon laihaksi vaan turvonnut valtavasti ja on todella kipeä. Häntä en edes silittänyt ja vaatteetkin annoin isälleen, kun hän pelkäsi minun valkoista ihoani.

Tämän äidin ja pojan tarina on kuin eri planeetalta. En tässä kerro enempää, mutta tämä äiti joutui palaamaan työhönsä ja jättämään 6 viikon ikäisen poikansa majaansa. Päivällä rotta oli purrut/syönyt lapsen jalkaa ja tyttö on nyt tullut vauvansa kanssa sairaalaan. Nyt sairaalan kirurgi on ilmoittanut, että häntä ei saa päästää pois ennen kuin on jollakin tavalla järjestetty hänen elämänsä elettävän kaltaiseksi. Asioita puidaan täällä yhteisöllisesti - ja koetetaan hoitaa myös yhteisvastuullisesti ihmisen arvoa kunnioittaen.

Synnytysosastolla elämä alkaa ja jatkuu samaan tapaan kuin Suomen synnytysosastolla. Äidit lepäävät koettelemuksistaan, vauvat huokaavat uuden masun ulkoisen elämänsä ensi tunteina ja päivinä. Imetystä harjoitellaan, samoin lypsyotteita. Onnea ja häkellystä riittää - ja tässä maassa myös surua, sillä läheskään kaikki lapset ja äidit eivät selviä. Nämä lapset ovat syntyessään paljon vaaleampia kuin suomalaiset vastasyntyneet. Pieniä todella vaaleanpunaisia kääröjä äitiensä vieressä tai mummujensa sylissä. Sairaalaan ei nimittäin koskaan tulla yksin vaan aina vähintään yhden saattajan kanssa. Tässä näette lahjanne saaneita uutukaisia. Pääluvultaan yli 1080:ssa synnytyksessä lapsia on jo saatettu elämän alkuun pelkästään sairaalassa tällä alueella. Kiitos avustanne, jota saan edelleen toimittaa perille. Menen vielä monen monena päivänä uudelleen.