Sairaalavierailulla Airan sairaalassa

Huokaus. Tämä onkin haastavaa kerrottavaa ja uskoisin, että varmaankin myös raskasta luettavaa. Sunnuntaina kävin Helenan kanssa ensimmäisen kerran sairaalan lastenosastolla ja synnyttäneiden osastolla vierailulla. Olo on kuin siinä laulussa:"mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin? Kertoisinko köyhyyden... "

Sairaala-alue on harmaiden harkoista muurattujen rakennusten verkosto, joita yhdistää pellillä katetut käytävät ja potilashuoneisiin kuljetaan suoraan ulkoa. Käytävät ovat siistit, samoin potilashuoneet. Ja ne sairaalan asiakkaat - koskettivat kyllä syvältä. Katoksen alla makaa pieni poika, jonka päälle on majassa kaatunut kiehuvan veden vesiruukku. Toinen jalka on palanut reidestä nilkkaan ja on märkivää, verestävää avohaavaa. Perheen isä murehti sitä, että he ovat olleet sairaalassa jo kaksi viikkoa ja paranemista ei tunnu tapahtuvan; miten heidän rahat riittävät - ja kuka korjaa sadon, kun he ovat täällä? Kuka vahtii etteivät naapurit tai apinat varasta satoa itselleen ennen heitä?

Olin sairaalassa vierailulla ilahduttamassa pieniä potilaita. Annoin lahjoitusvaatteita potilaille henkilökohtaisesti. Koko lahjoitusmäärää en voinut lähetystyöntekijöiden suosituksesta viedä sinne, sillä ne olisivat kadonneet sieltä ilmeisen nopeasti henkilökunnan käyttöön tai myyntiin. Nyt vaate- ja peittolahjat annetaan suoraan tarvitsijoille, kädestä käteen, ensin minun vierailuillani ja sitten ruotsalaisen sairaanhoitajan, Sennaitin, toimesta hänen saavuttuaan lomalta heti meidän lähdettyämme. Sennaitilla oli myös ajatuksena, että osan vaatteista voisi jättää sairaalan olemattomaan vaatevarastoon, merkaten ne sairaalan vaatteiksi ja niitä voitaisiin pestä ruotsalaisen lähetyksen "lahjoittamalla pesukoneella", johon on siis rahat varattu ja pesukoneen he ostavat tullessaan Addiksesta. Masentavaa on, että edes kirkon sairaalan henkilökuntaan ei voi luottaa. Perusetiopilaiseen moraaliin kuuluu, että varastaa saa, mutta ei saa jäädä kiinni...

Olen siis vieraillut sairaalassa jo muutaman kerran; käynyt silittelemässä jo vaatteet saaneita lapsia ja vienyt uusille lapsille vaatteet. Heillä ei siis oikeasti ole päällään kuin jokin riepu. Kolmannella vierailulla minut veti sivummalle yksi sairaalan hoitaja ja puhui minulle oromoa, jota en ymmärtänyt. Kun englanniksi kysyin asiaansa, hän pyysi muutamin sanoin lastenvaatteita ja viittasi kädellään kassiini. Kerroin niiden olevan lahjoja ja tarkoitetun vain sairaille lapsille ja vastasyntyneille. Lähetystyöntekijät ovat kokemuksessaan oikeassa, valitettavasti.

Osastolla tapasin äidin, jolla oli sylissään seitsemäs lapsensa. Pienen pieneksi kutistunut kaksikuukautinen poika. Pienellä on päällään 45cm keskosvaatteen kaavalla tehty paita ja pipo, ja miten suuret ne hänen kuihtuneelle kropalle ovatkaan... Tämä äiti ja isä lapsineen lähetettiin osastolta Nutrition Centeriin, sinne ravitsemuskeskukseen ja isä sai ohjeen käydä kotona ja tuoda sinne myös perheen toiseksi pienin lapsi, noin kaksivuotias isoveli. Kun pienin on tämän näköinen ja äiti vahvasti aneeminen on syytä olettaa, että perheen muidenkin lasten ravinnon tarve on huomattava. Helenan mukaan eräästäkin perheestä oli yhtä aikaa hoidettavana neljä pienintä lasta.

Nämä kaksostytöt uusissa lahjaksi saaduissa vaatteissaan voivat jo selvästi paremmin. Aliravitsemus näkyy silti edelleen ihon ja hiusten värin muutoksina. Tämän nuorenparin esikoinen on myös saanut jo voimia ja hänet oli jo kotiutettu, kun kolmantena päivän kävin osastolla. Tuo pieni ruskean pipon lahjaksi saanut poika olli aliravitsemuksen toisesta päästä, hän ei ole muuttunut luurangon laihaksi vaan turvonnut valtavasti ja on todella kipeä. Häntä en edes silittänyt ja vaatteetkin annoin isälleen, kun hän pelkäsi minun valkoista ihoani.

Tämän äidin ja pojan tarina on kuin eri planeetalta. En tässä kerro enempää, mutta tämä äiti joutui palaamaan työhönsä ja jättämään 6 viikon ikäisen poikansa majaansa. Päivällä rotta oli purrut/syönyt lapsen jalkaa ja tyttö on nyt tullut vauvansa kanssa sairaalaan. Nyt sairaalan kirurgi on ilmoittanut, että häntä ei saa päästää pois ennen kuin on jollakin tavalla järjestetty hänen elämänsä elettävän kaltaiseksi. Asioita puidaan täällä yhteisöllisesti - ja koetetaan hoitaa myös yhteisvastuullisesti ihmisen arvoa kunnioittaen.

Synnytysosastolla elämä alkaa ja jatkuu samaan tapaan kuin Suomen synnytysosastolla. Äidit lepäävät koettelemuksistaan, vauvat huokaavat uuden masun ulkoisen elämänsä ensi tunteina ja päivinä. Imetystä harjoitellaan, samoin lypsyotteita. Onnea ja häkellystä riittää - ja tässä maassa myös surua, sillä läheskään kaikki lapset ja äidit eivät selviä. Nämä lapset ovat syntyessään paljon vaaleampia kuin suomalaiset vastasyntyneet. Pieniä todella vaaleanpunaisia kääröjä äitiensä vieressä tai mummujensa sylissä. Sairaalaan ei nimittäin koskaan tulla yksin vaan aina vähintään yhden saattajan kanssa. Tässä näette lahjanne saaneita uutukaisia. Pääluvultaan yli 1080:ssa synnytyksessä lapsia on jo saatettu elämän alkuun pelkästään sairaalassa tällä alueella. Kiitos avustanne, jota saan edelleen toimittaa perille. Menen vielä monen monena päivänä uudelleen.

Matkalla Airaan

Torstaina 15.11. me lähdimme aamuvarhaisella ennen auringonnousua liikkeelle kahden autokunnan voimin Addis Abebasta kohti Airaa. Klo 5.30 lähtö merkitsi herätystä kesken makeimpien unien ja lähtöä hyvin viileässä unihuuruisessa aamuhämyssä. Meidän auto oli täynnä flunssasta toipuneita ja toipuvia, Pirkon ja Akin autossa puolestaan kaikenlaista tavaraa Airan läheteille ja alueen ihmisille ja täysissä voimissaan oleva pariskunta.

Tällaisen määrän tavaraa olen saanut annettavaksi edelleen Airan alueen köyhille ja todellakin vähäosaisille lähimmäisille. Ylähyllyllä isompien lasten vaatteita, keskihyllyillä pipon sisään laitettuna sukat ja paita, joita settejä liki 180, alahyllyssä peittoja ja etualalla pikkupaitoja, joita myöhemmin laitoin pipojen sisään, jotta vauvoilla olisi käytössään vaihtopaitakin. Osan sain jo Suomesta mukaani, suurin osa on tullut isommissa ja pienimmissä postipaketeissa ja maksikirjeissä tänne. Lahjoitusvaatteet ovat tulleet kotiseurakunnaltani ja kahden nettipalstani tutuilta. Nettiystävät ovat tulleet tutuiksi vuosien ajan useiden tuntien foorumeilla vierailuijen myötä. Kiitos avustanne. Kerron kohta, millaiseen käyttöön ne tulevat! Mutta ensin matkaan kohti Airaa.

Koetimme ajaa mahdollisimman ripeästi, jotta ehtisimme 550 kilometrin matkan yhdessä päivässä. Ensimmäisen kahvitauon säästimme puolikymmeneen asti, jolloin maisematkin olivat aika hulppeat. Ehdimme jo etsiä pissapuskat aj juoda useamman kupin kahvia ennen kuin pirkko ja Aki tavoittivat meidät. Heillä oli olllut tankkaustauon lisäksi muita konemurheita auton kanssa. Eivätkä ne edes tähän loppuneet. Ennen lounastaukoa he vaihtoivat rikki menneen renkaan. Missä-lie-yliopistokaupungissa, puolenpäivän aikaan 320km Addiksesta, lounastauolla rengas vietiin Shellille huoltoon ja lounaan jälkeen se vaihdettiin jälleen omalle paikalleen.

Lounaan jälkeen automme hiljeni päiväunille tiestön muuttuessa kohtuullisesta tyydyttävän kautta surkeaksi. Seuraavan maisemallisen kahvitauon osuttua kohdalle kello olikin jo 14 ja Akin sai vaihtaa vaihdetun, sen "korjatun" renkaan tilalle jälleen vararenkaan. Huh. Tosin autoalan ammattilaiselta renkaanvaihto käy todellakin ripeämmin kuin tällaisilta maallikoilta.

Vastaantulevilta ruukkukauppialta Pirkko löysi täydennystä saviaarteistoonsa ja maisemat muuttuivat yhä kauniimmiksi. Lähellä Airaa rankkasateen jälkeinen sumu loi silmiä hiveleviä näkymiä ja perille pääsimme iltahämyssä puolikuuden aikaan.

Perillä meidät ohjasi Tapsa isäntämiehen elkein ajamaan autot puun alle parkkiin ja tulemaan sisälle. Sisällä Helena oli apulaisensa kanssa valmistanut meille tukevan iltaruuan, ihanaa. Sisälläkin oli aika hämyistä, sillä sähköjä ei tavalliseen tapaan ollut ja sairaalan generaattori jakaa sähköä vasta iltaseitsemältä alueen asuntoihin. "Generaattorin päiväsähkö" kun on pääasiassa varattu sairaalan käyttöön. Kaikkeen totttuu ilmeisemmin, voin sanoa näin vajaan viikon kokemuksella :) . Sähköä tarvittavia hommia tehdään, kun sitä on. Muutoin tehdään muuta. Keittiöpuuhat sensijaan sujuvat kaasuhellalla ja lämmintä vettä keitetään ulkopadassa tiskejä ja muuta pesua varten.

Me asumme Airassa Helenan ja Tapsan kodissa, heidän muuttaessa väliaikaisesti ulkomailla lomailevan doctor Erikin taloon. Naapurustossa asuu myös Tarja omassa talossaan ja hänen takapihallaan on aivan ihana pikkuinen suomalaisten sauna, jota olemme päässeet jo muutamaan kertaan kokeilemaan ja huomenillalla taas!

Globaalia flunssanhoitoa

Marraskuu alkoi tässä perheessä flunssan merkeissä. Suomalaisten joukkoa täällä riepottanut petiin kaatava tauti ujuttautui meidänkin perheeseen. Ei siis mitään eksoottista sairautta vaan sellainen tavallista ärhäkämpi nuha-kuume-yskä-flunssa. Merja on jo parantunut pientä yskää lukuunottamatta, pojat terveitä, ja Suvi vielä hiukan vetämätön pienessä kuumeessa, ilman yskää ja nuhaa hän sentään. Jarkko sen sijaan sai täyslaidallisen tältä virukselta ja makaa sängyssä kuumeessa jo kolmatta päivää.

Flunssaa on tullut hoidettua täällä aika lailla kansainvälisesti: kotimaisten lääkevarastojen vajettua, jatkoimme kuumeen alennusta saksalaisella ibuprofeinilla, ranskalaisella lasten panadol-liuoksella ja hoidimme kurkkukipua englantilaisilla strepsilseillä. Juomme dubailaista tuoremehua ja tanskalaisesta mehutiivisteestä teemme kuumaa mehua, lounaaksi söimme italialaista pastaa etiopilaisen jauhelihakastikkeen kera. Pitkiä väsyttäviä päiviä ovat piristäneet suomen- ja englanninkieliset romaanit, uutuutena ruotsalainen jännityskirjailija LIza Marklund. Sekä postissa tullut lasten dvd-postitus: mukavaa lastenohjelmaa suomenkielellä, aah. Kiitos, Johanna, postisi ei olisi voinut tulla parempaan päivään!

Liza Marklundin sain "bookcrossingin" välityksellä, joko te olette tutustuneet siihen? Hauskaa käytännön salapoliisipuuhaa ja mukavaa luettavaa löydettävissä ympäri maailmaa, suosittelen. Ja kun suosittelun makuun pääsen, luin myös ihanan romaanin englanniksi; Sharon Owens: The Tavern on Maple Street. Sama löytynee myös suomeksi. Mukavaa kerrontaa, sellaista romanttisen puoleista luettavaa. Kun romaanit väsyttivät luin väliin pari Erik Ewaldsin kirjaa, jossa pohditaan ihmisen elämän vaiheita, raamatun viisautta niihin ja yhdessä kirjassa käytiin Joosefin elämän kriisivaiheita läpi ja mitä me voisimme niistä oppia. Lapsille on riittänyt Jimman Dianen antamat Uno-kortit ja Aku Ankan taskukirjat tietokonepelien lisäksi. Ja tietokoneeseenkin saimme uuden pelin eilen ostetusta muropaketista. Jatkamme toipumista ja palaamme uusin voimin ja vaikkapa sitten kunnon kuvakollaasin kera.

Ai niin, se postitarina päättyi ilmeisen onnellisesti. Toinen niistä synttäripaketeista on ainakin perillä. Se rähjäinen paffilaatikkolahja on jo haettu suomenpään postista, avattu ja todettu ehjäksi ja kauniiksi. Kannatti siis.

Elämänkokemusta postista ja räätälin työstä

Tällä viikolla mun silmiin on mahtunut kyyneleitä ilosta ja surusta. Tätä elämää on hetkittäin vaikea ymmärtää. On kieliongelmaa ja ymmärrysongelmaa. ja Jotakin muutakin kai, jota en käsitä.

Maanantaina kävin postissa. Postin edustan portailla annoin vartijoiden nähdä kassini ja listan, jonka olin kirjoittanut pakettien sisällöstä sekä annoin taputella kroppani, etten salakuljeta aseita tai kameraa postiin. Molemmat paketit olivat lmenossa tuottamaan iloa; kotiseurakunnalleni ja sisaruksilleni.Ensimmäinen pakettini painoi 7kg, toinen 3,5kg. Menin paketteineni suoraan alakertaan, josta lähtee surface-mail, maaposti (suomessa Economy-postin nimellä).

Kyselemällä etsin alakerran luukuista sopivaa minun asiointiani varten. Löysin lopulta ohjeiden perusteella Parcel post -kohdan, ja jonon tyhjän luukun edestä. Hetken odoteltuamme siihen saapui virkailija. Mies. Kun olin tulossa vuoroon, hän kertoi, että Suomeen ei voi lähettää surface- tai economy-postia. Sanoin lähettäväni sitten ne 1.luokassa, lentopostissa. Ja näytti hinnastoakin, jossa oli pakettien hintoja aina 25kiloon asti. Mutta kuulemma lentopostia voi lähettää vain yläkerrasta.

Arvaatte varmaan, menin paketteineni yläkertaan. Kuljin 32-luukun rivistön päästä päähän ja lopulta löysin yhden air mail small packet -tiskin jonoineen. Jonotin vuoroani. Ja yhden annoin paketin virkailijalle. Se oli kuulemma liian iso ja painava. Alakerrasta lähetetään isot paketit. -> Alakertaan kimpsuineni.

Alakerrassa kyselin, mistä voisin lähettää pakettini, toivoin, että olisi joku muu paikka, kuin edellinen turhauttava jonotus. Ei ollut. Jonotin taas. Pääsin asioimaan, mutta kuulemma airmail lähtee ainoastaan yläkerrasta. Yläkertaan siis. Sieltä en löytänyt muuta sopivaa luukkua kuin aiemmin jonottamani. Pakettini on liian iso, alakerrasta yli 2kg painavat paketit. Ja eikun alakertaan. Alakerran luukulla yritin jo kovasti saada pakettini lähtemään ja toivoin saavani ymmärrystä, tuloksetta. Sen sijaan luokseni tuli tullimies, joka halusi nähdä pakettini. Näytin listaani, mutta se ei riittänyt. Revin mielenosoituksellisesti pakettini hajalle. Hän palveli siinä jo toista asiakasta. Lähdin kyyneleitä nieleskellen pois, yläkertaan päin. Hetken jo huokasin rikkonaisen pakettinii ja toisen kapsäkkini kanssa.

Sain idean. Menin yläkertaan sille samalla alle 2kg ulkomaan LENTOpostin luukulle ja näytin pakettini yhtä osaa, voiko tämän lähettää. Voi kuulemma, jos sen laittaa laatikkoon. Laatikoineen se painoi 1kg900g ja teipattuani sen hyvin laatikkoon, sen sai lähtemään. Huoh. Sitten paketin toinen osa. Laitoin sen epämuotoisen esineen muovinarustatehtyyn säkkiin, ja niin sekin painoi alle 2kg. Jes. Hetken minua jo hymyilytti. Kurkkasin siihen Seurakuntaan menevään pakettin ja siellä oli kortteja isossa kirjekuoressa. Hetken mielijohteesta punnitsin senkin ja laitoin siihen niin paljon kortteja kuin kiloon sopi.Virhe.

Odottaessani kuitin kirjoitusta takahuoneesta tuli toinen virkailija sen epämuotoisen muovisäkkiin pakatun pakettini kanssa ja sanoi, että se on väärän muotoinen paketti, sitä ei voi lähettää. Postipaketin pitää olla paketin muotoinen. Hän oli mielestään vastuussa, että standardeja noudatetaan. Yritin sanoa, että se on maksettu ja pakattu, mutta ei. Purin virkailijan kanssa paketin. Mietin hetken. Sain jo kyyneleet silmiin - näinkö vaikeaa toisten ilahduttaminen on? Kyynelsilmin purin pakettini. Lopulta otin ja purin seurakuntaan lähtevät tavarat kassiini ja otin sen pahvilaatikon epämuotoiselle lähetettävälläni. Laatikoineen se paketti painoi 2kg140g. Ei voi lähettää siitä luukusta, pitäisi mennä alhaalle. En hievahtanutkaan. Pyysin saksia. Ajattelin leikata pahvilaatikoa vähän, jotta se menisi alle 2kiloiseksi. Virkailija ymmärsi puuhani, otti mattopuukon ja alkoi rikkoa laatikkoa. Se meni todella ruokottoman näköiseksi. MUTTA lahja "laatikoineen" painoi 1kg980g. Jes. Sen saattoi lähettää.

Takana oleva mieshenkilö tuli ystävällisesti neuvomaan, että tuollainen laatikko on aika heikko, kannattaisiko ostaa uusi laatikko. Sanoin, kiitos, mutta ei kiitos. Niitä isoja laatikoitahan saa ostaa vain alhaalta, MAApostille ja yli 2kg painavia paketteja en ollut saanut lähtemään mistään. Eikä tässä vielä kaikki. Jonon ohi luokseni tuli se sama tullimies ja pyysi saada nähdä, mitä lähetän. Kerroin, että edelleen niitä samoja, mitä yritin jo aiemmin. Hän pyysi saada nähdä. Huoh. Ja sai nähdä. Laittoipa sitten paketin kylkeen nimimerkkinsä, ettei kuulemma enää avata tullissa... Väliä.

Lopputulos. Sain lähtemään kolme pakettia. Kaksi erillistä sisaruksilleni (syntämäpäivälahjaksi, siksi en kerro sisällöstä sen enempää) ja yhden kilon seurakuntaan. Reilun kahden ja puolen tunnin urakan jäljiltä palasin hirtehisesti hymyillen kyynelten läpi 6kilon kapsäkki mukanani. Kerättyäni voimia menin keskiviikkona uusintayritykselle. Olin suoraan pakannut monta 1-2kg pakettia lähetyssihteeriä ja joulumyyjäisiä varten ja jättänyt kaikki paketit auki. Kaikki tavarat katseltiin ja ihmeteltiin virkailijan toimesta, mutta postitus onnistui 25 minuutissa. Hymyillen.

Ja niin, tänään olin mielestäni fiksu, kun säästin omaa vaivaa ja aikaani ja työllistin paikallista työväkeä. Olin nimittäin ostanut itselleni kaksi kaunista pellavahametta, jotka olivat liian pitkiä (ja kapenivat liiaksi ylös asti). Halusin ne lyhennettävän sopivan pituiseksi. Siis vain yläosasta nips-pois ja uusi vyotärö ja vanha vetoketju sivuun uuteen kohtaan. Olisin ne toki itsekin osannut tehdä, mutta kun niissä hameissa oli vuori ja vetskarikin, niin ajattelin päästä helpommalla.

Annoin Suomesta ostetun pellavahameen malliksi ja selitin kaiken englanniksi hyvin englantia puhuvalle ja ymmärtävälle etiopiaiselle yövahdillemme. Sanoin, että antamani hame on mallikokoa. Siihen ei saa koskea. Sen pituisia ja levyisiä pitää näiden uusienkin hameiden olla. Ymmärtääkseni ymmärsimme toisiamme.

Tultuamme retkeltä sain hameet ja lyhennettävänä olleet farkumme takaisin. Farkut olivat ok, mutta kun näin hameet nieleskelin jälleen kyyneliä. Etiopian hinnoilla "arvokkaat" hameet, suomen hinnoilla halvat, mutta ihanat, hameet oli pilattu käyttökelvottomiksi. Niitä oli kavennettu molemmilta sivuilta noin 10cm ja sivusaumat vetivät, vyötärö oli vinossa = heitti noin 10cm viistoon toista reunaa kohti ja niinpä varsinkin toinen hame oli surkean näköinen. Silloin itketti jo kunnolla. Malarialääkkeet ja levottomat yöt saavat tunteet nousemaan herkemmin pintaan -ja nyt lisäksi harmitus oli kova! Ehkäpä etiopilaisella räätälillä on joku standardi, minkä levysiä ja mallisia hameita tämän pituiselle käyttäjälle pitää olla. Kyllä kirpaisi.

Tässä hetken asiaa pähkättyäni ja surtuani teen siitä kauniista mustasta pellavasta ehkäpä Suville puolihameen, ellei siitä saa muokattua mitään muuta. Kaunista pitkää hametta siitä ei enää saa. Toisen hameen kai lahjotan jollekin kapoiselle 160cm henkilölle. Tullee edes joku iloiseksi. Kuvia tähän juttuun ei taida tulla postin kuvauskiellon ja hameharmituksen vuoksi. Seuraavaan sitten.