Viljasen perheen seikkailut

kevättä ilmassa

2008-04-05T09:15:00.009+03:00

Ihanaa on kevät. Liki olemattoman talven jälkeen alkaa kevät. Pulkkamäkeen ehdimme kaksi kertaa, hiihtämään Jarkko ja Lauri ehtivät kolmisen kertaa, muu perhe ei ollenkaan.

Minulla on ollut pieniä ongelmia kuvien laittamisen kanssa, joten blogikirjoittaminenkin on jäänyt, vaikka sanottavaa olis :D . Nyt kuvien lisääminen jälleen onnistunee ja kirjoitustahti voi tihentyä kun homma alkaa jälleen toimia.

Tänä pääsiäisenä meidänperheestämme lähti ensimmäistä kertaa virpojia liikkeelle. Ensin arkartelimme oksat yhdessä, jotte perheen pienimmillekin on virpomisoksia - Lauri olikin askarellut omiaan jo koulussa- ja sitten pukeuduimme ja lähetimme pienet virpojat iskän saattelemana liikkeelle.

Ensimmäistä kertaa muistimme huputtaa etupihat havut ihan itse! Tähän mennessä olemme a) joko jättäneet ne huputtamatta tai b) asia on huomattu muiden huputtaessa opuitaan tai c) naapurin Anja, puutarhaeksperttimme on muistuttanut meitä asiasta.

Muita kevään merkkejä on pyörien esilleottaminen. Pojat polkevat jo hurjaa vauhtia ja nautivat hieekaisen asfaltin päällä liirailemisesta. Viime viikolla Suvikin oppi polkemaan. Aikaisemminkin hän on "pyöräillyt" niin, että istuu kyydissä ja aikuinen vetää/työntää, Nyt hän polkee aivan itse ja ohjaileekin pyörän kulkusuuntaa kohtalaisesti. Meillä on taitava pieni tyttö!

pikatsaus vielä paluuseemme

2008-02-04T23:01:00.000+02:00

Mummu ja vaari tulivat luoksemma Etiopiaan jouluksi. Se tuntui hyvältä ja kotoiselta. Mummu kirjoitti kokemuksistaan ja blogiin tulevan tekstinkin, mutta: kuin kohtalon ivaa, Jarkko kaatui lentokentällä ja hänen tietokoneensa kovalevy hajosi. Ja kaikki syksyn sillä olleet tiedostot musertuivat lukemattomiksi, ikiajoiksi, mummun teksti siin samalla. Siinä yhteydessä hävisi myös uskomaton määrä sähköpostiosoitteita ja puhelinnumeroita, joten jos kaipaat yhteydenottoa, ota yhteyttä.

Lapset paranivat ruokamyrkytyksestään, ilman rankempaa nesteytystä, yhdessä selvisimme hengissä 2-3 päivän maaseutuajelustamme, shoppailimme mummun kanssa, vaari videokuvasi elinymäristöämme ja elämäämme ja ehtivät mummu ja vaari treffata Addiksessa lentokoneessa tapaamansa suomalais-etiopilaisperheenkin.

Suomeen palattuamme saimme yöpyä ja ruokailla mummilassa ja laskeutua pehmeästi kodin purkuun. Viikon kuluttua paluusta Merjakin sai kipsin pois. Terveyskeskuslääkärikäynnillä ei ihan selvnnyt mikä minulla sitten lopulta oli, kun minulla ja romanialaisella Kamelialla ei ollut yhteistä kieltä. Onneksi naapurin lääkäri katseli addiksen röntgenkuvia kanssani ja pohdiskeli nivelsiteitäni. Sama "jäykistyshoito" oli hänen mukaansa hoitona sekä murtumaan että nivelsidevammaankin. Suomessa asia toki hoidettaisiin ilman kipsiä, ortoosin avulla. Oli miten oli, kipeä jalka on tosinaan edelleen ja turvonnutkin hieman, mutta rasittamalla pitäisi se tulla ennalleen. Aika näyttää, rasitettu sitä ainakin on!

Turkish Airlines ansaitsee kolminkertaisen hurraahuudon matkajärjestelyistä. Lennon myöhästyttyä lähdössä, meidät kuljetettiin koko seurue ohi jonojen minun istuessa Suvi sylissä pyörätuolissa. Pääsimme lentokoneeseenkin varauloskäynnin kautta sellaisella catering-kuormurilla, jonka kontti nousi varauloskäynnin oven korkeudelle :) . Istumapaikoillamme oli reilut jalkatilat ja homma toimi mainiosti. Lisäksi meidän perheen lapset osoittautuivat aikamoisiksi sissi-matkailijoiksi - lento lähti myöhässä noin 03.45 yöllä ja lapset jaksoivat olla hereillä siihen asti.Lentokoneessa tirvaohjedemonstraation aikana vasta ui voitti.Uskomatonta!

Helsinki näyttäytyi sateisena, hämäränä ja samalla niin tuttuna. Väljillä moottoriteillä oli helppo ajaa kotiinpäin väistelemättä yhtään jalankulkijaa, kuoppaa tai eläintä. Arjen luksusta.

Kotona

2008-02-04T22:54:00.001+02:00

Meillä on ollut pitkä kirjoitustauko. Sen aikana olemme sulatelleet näkemäämme ja kokemaamme. Purkaneet paffilaatikoita ja etsineet elämäämme täällä Suomessa. Kuvainnollisesti sanoen: Afrikantähden pelilauta on levällään edessämme napit käännettynä, rahat tuhlattuna ja lento kotiinkin on onnistunut. Peli on päättynyt, vai onko?

Olemme vastanneet moniin moniin kysymyksiin, juoneet etiopilaista herkkukahvia, katselleet matkamuistojamme ja kuviamme. Olemme palaamassa takaisin tähän elämään ja kotiin. Parhaiten jalkamme on laittanut maantasalle Lauri, reipas eskarilaisemme, jonka 8-12 koulupäivät tuovat viikkoon ryhtiä ja aikataulua.

Julkisesti joku meistä on kertomassa matkastamme 21.2. kahdessa paikkakuntamme eliksiirikerhossa, 24.2. kirkkokahveilla lähetyspyhässä, ja 6.3. Nuorten aikuisten illassa Tampereella. Epävirallisemmin meillä kylässä käydessään saa ja joutuneekin kuulemaan ja näkemään viimesyksyn elämää puheissamme ja olossamme. Tervetuloa kuulemaan ja purkamaan kokemusvyyhteämme kanssamme.

Kannattiko? Kannatti. Saimme elää kokonaisen ajanjakson erilaista elämää. Jättää suomimurheet taustalle ja tutustua toisenlaiseen elämäntapaan, arvoihin ja ajatusmalliin. Näkökenttä laajeni, ymmärrys kasvoi, osasimme ehkä hieman olla myötäelämässä lähetystyöntekijöiden arkea ja tuoda siitä kuvia/uutisia lähetysväelle kotimaassa. Kertoa, että uskallusta ei kadu. Päinvastoin, koemme, että olemme fraasinomaisesti yhtä kokemusta rikkaampia.

Lapset ovat kotiutuneet jälleen ällistyttävän nopeasti. Ainoastaan säätilan vaatima pukeutumisen määrä ja vaiva on herättnyt kiukkua ja turhautumista. Etiopia vilahtaa puheissa tuon tuostakin. Kun naapurin poika kuuli Sakarin sanat: " Sun silmäs on ihan niinkun afrikkalaisilla" (toim.huom. kauniit, suuret, ruskeat) hän ei oikein tiennyt oliko se kauniisti vai ilkeästi sanottu. Hyvällähän Sakari sen sanoi - ja äänensävy seuraavissa lauseissa rauhoitti epäilevän mielen. Suvi innostui "tästä kodista", joka hänelle tuntui jälleen kuin uudelta, että "Isi, täällä on leikkipuisto!" kun huomasi silloin lumettomalla takapihalla hiekkakasan ja kiikkulaudan. Lauri menee hyvillä mielin aamuisin eskariin ja on saanut uusia ystäviä, jotka olivat innoissaan, kun olimme koko perheen voimin näyttämässä matkakuvia ja maistattamassa luokkakavereilla sokeriruokoa.

Pitkän kirjoitustauon aikana olemme myös pohtineet, lopettaako blogi tähän vai jatkaako suomiarjella. Jatkamme kirjoittamista edelleen, mutta "pelin laatu" muuttuu; afrikan tähti on enää taustalla kuvioissa mukana ja pelin luonne muuttuu enemmän monopoliksi, muistipeliksi ja shakiksi. Miten saada rahat riittämään, mitä pitää kunakin päivänä tehdä - ja missä järjestyksessä, että yksi auto ja arjen hallinta saadaan hoitumaan niin, ettei ketään pussiteta liikumattomaksi ja peli pääty kiukkuiseen nappuloitten viskomiseen.

Nyt on joulu

2007-12-24T21:56:00.001+02:00

Hyvää joulua kaikille Blogiin vierailulle saapuville! Olemme herkutelleet porkkana- ja perunalaatikolla muun ruuan lämpiminä lisukkeina! Jälkiruuaksi saimme Suomituliaisena Pandan konfehteja. Lisäksi saimme naapureilta T'id -puun joulukuuseksi ja sen lapset koristelevat kunhan heräävät päiväuniltaan. Mummu on paraikaa kaupunkikävelyllä, Jarkko ja Vaari golfkentällä joulukävelyllä. Kunhan kaikki ovat jälleen virkeinä koolla saamme nauttia joulutorttukaffeista.

Tällä kertaa vasta illalla syömme joulupuuron lasten toivomuksesta ja menemme kansainvälisen seurakunnan jouluhartauteen. Huomenaamulla menemme joulukirkkoon. Ja illemmalla esittelemme mummulle ja vaarille hotelli Hiltonin kuumat uima-altaat.

Joulu maistuu hyvältä siis myös täällä :) Levollista joulunaikaa Suomeen ja onnellista uuden vuoden odotusta itse kullekin.

Sairaskertomuksia

2007-12-20T08:41:00.000+02:00

OSA 1:NILKKA. On ihana lauantai-ilta. Naapuri käy huikkaamassa, että sauna on vapaa. Kerään pyyhkeet syliini ja lähden kävelemään portaita alas ruokapöydällä loistavan kynttilän valossa. On hyvin hämärä ilta, sähkökatkoksen vuoksi meillä ei ole valoja. Luulen astuvani viimeiseltä portaalta lattialle, mutta välissä onkin yksi porras ja astun koko painollani vääntyvän nilkan päälle ja kaadun kivusta lattialle. Itkuhuutoa. Jarkon avustamana pääsen nojatuoliin ja saan pyyhkeen ja jäätyneen insera-pussin taltuttamaan kipua. Sauna jää väliin.

Sidon nilkkaani tukevan idealsiteen ja koetan selvitä maanantaiaamuun. Swedish Klinikkenin norjalainen lääkäri-Arne tutkii jalkaa, sitoo puhtaan siteen ja lähettää toiselle klinikalle röntgeniin. Brooks-klinikan röntgenlääkäri toeaa murtuman, jota Arne (sen kummemmin kuin minäkään) ei kuvista näe. Saan ohjeen tunnustella jalkaa viikon. Jos se on venähdys, alkaa kipu helpottaa viikossa, jos murtuma, särky pahenee.

Särky ei hellitä. Viikon kuluttua saan varpaista pohkeen yli ulottuvan kipsin. Murtumahan se. Sopivan kokoiset kyynärsauvat käydäään ostamassa polioon sairastuneitten keskuksesta. Kukaan ei pyydä rahaa valkoiselta naiselta, jolla on kyynärsauvat eikä hänen seurueeltaan. Kipsi jatkaa seuranani kotimaahan saakka ja siellä sen saa joku sahata tai liottaa irti ja päättää jatkohoidosta. Tarina jatkunee siis tältä osin.

OSA 2: AWASH PARK. Lähdemme kahden autoseurueen voimin kohti Awash Parkin kansallispuistoa. Varaamme menomatkalla hotellin lähikylästä ja lähdemme puiston kehuttuun ravintolaan syömään. Puiston alueelle päästyämme toisen auton liki 2v oksentaa ensimmäisen kerran. Ruokailun jälkeen samainen pieni uusi temppunsa ja alkaa olla kipeä. Meidän Suvi kakkaa legendaariset kainalokakat ruokapöydässä isänsä syliin. Onneksi söimme ulkoterassilla, muutoin haju olisi ollut karmeampi.

Taskulampun valossa pestään yhtä ja toista. Matkalla puiston halki portille siivotaan jälleen pienen tytön oksennusta ja seurueen toinen aikuinen valittaa vatsansa möyrintää. Toinen autokunta päättää jättää hotellin väliin ja palata yötä myöten Addikseen. Me päätämme jäädä. Puoliltaöin oksentaa Sakari. Muutaman kymmenen minuutin päästä oksentaa Suvi. Sama vuorottelu jatkuu Sakari lörökakkaepisoodien saattelemana aamuyön tuntien ajan. Minä en kipsikinttuisena voi mennä suihkuttamaan lapsia - Jarkko hoitaa p-duunia ihailtavasti ja vaihtaa välillä lasten eritteiden tahrimia vaateittaan puhtaisiin. Minä pakkaan pyykkiä tiivimpiin kasoihin. Aamupuoliviideltä herätämme Laurin, että voimme lähteä kohti kansallispuistoa. Lauri on lakanan valkoinen ja ennenkuin ehtii valittaa huonoa oloaan oksentaa hänkin.

Pohdimme mitä tehdä. Päätämme ajaa ainakin puiston portille sanomaan ettemme tarvitsekaan aamukuudelta vartijaa/opasta. Lapset tokenevat ja ilmaiset heikkoinakin halunsa ajella autolle edes hetken puistossa. Päätämme koettaa. Ajomatka pysähtyy likaisten vaatteiden vaihtoihin. Mieliala on silti uupuneen positiivinen. Näemme monenlaisia eläimiä; villisikoja, kuduja, dik-dik-minikauriita, kuumia lähteitä, kymmeniä lintulajeja ja afar- ja oromoheimon ihmisiä, jotka pukeutuvat persoonallisesti. Puiston puolikkaan kierrettyämme päätämme jättää leijonat ja vesiputoukset väliin ja lähteä ripeästi kohti Addista. Matkalla ostamme appelsiinilimpparia, pysähdymme oksennustauoille ja lohdutamme kipeitä itkeviä.

Maanantaina ja tiistaina pesemme oksennuksia, paijaamme väsyneitä pieniä ja kiikutamme kakkanäytteitä lähiklinikalle analysoitavaksi. Kenelläkään perheestä ei ole parasiitteja. Awash Parkin ruoka vain ilmeisemmin yllätti matkailijat inhalla tavalla. Kipsi varjeli minut kai tältä vitsaukselta?

Lohtua särkyneille: Mummu ja Vaari saapuvat tiistain vastaisena yönä joululomalle luoksemme. Pelkkä saapuminen parantaa kaksi lasta kolmesta. Kolmaskin alkaa toipua hiukan iltaan mennessä ja saunakin maistuu jo kipeimmin sairastaneelle. Elämä voittaa.Varsinkin kun apua saa Swedish Klinikkeniltä tässäkin tapauksessa. Mummun ja vaarin tuloa on odotettu enemmän kuin joulua. Ja tulee se joulukin vielä, ehkä jopa autenttisemman tuntuisesti tässä ilmanalassa ja perinteessä elämällä kuin kotomaassa konsaan.

Vastauksia kommenteista bongattuihin kysymyksiinne:

2007-12-09T13:00:00.000+02:00

Anne, kaikenkokoisilla lahjoitusvaatteilla on varmasti käyttöä, ihan sairaala-ajan vaatteina Airassa tai sitten köyhille perheille diakoniavierailuilla lahjoitettavaksi. Varmistin vielä Pirkolta, että hän suostuu hakemaan paketteja postista, jos niitä tulee meidän lähdettyämme. Aiemmasta viestistä löytyy sähköpostiosoitteeni. Otathan yhteyttä minuun sen kautta, niin annan tietoja edullisimmasta postitustavasta, tullilapun täyttämisestä ja tietenkin osoitteesta tänne. Kaikki posti haetaan Addiksessa siis pääpostin postilokerosta, sillä kaduilla ei ole juurikaan nimiä muutamaa pääkatua lukuunottamatta ja postilaatikoita ei ole olemassakaan - ei lähtevälle eikä ihmisten kotiin tuleville posteille. Postiautoja ja postinkantajiakaan ei ole. Ilmeisesti Suomen postilaitos osoitetarkkuuksineen ja kotiinkuljetuksineen on aivan omaa luokkaansa.

Syyhylleni, Sinun lähettämäsi pipo on sen yhden vauvan päässä. Mutta vauva ei ole kaksikuinen vaan korkeintaan 1 päivän ikäinen, ellei jopa samanpäiväinen kun on vielä noin vaaleanpunainen. Hän muuttuu muutaman päivän - viikon päästä tummaihoiseksi itsekseen. Muille lukijoille tiedoksi: minulla ei ole syyhyä eikä muutakaan tarttuvaa tautia. Siellä kristittyjen äitien keskustelupalstalla vain keksimme toisille syksyn piristykseksi salaiset kirjeystävät. Kirjeystävän salanimi on syyhy. Ja salanimellä lähetyt positukset toisillemme olemme allekirjoittaneet nimellä Sisko Hartainen. Minäkin olen saanut tänne kauas salaista kirjepostia! - ja lähettänyt Suomeen päinkin omalla syyhylleni :) . Seuraavassa postituksessa paljastan, kuka hänelle on lähettänyt postia. Ensiviikolla sekin posti pitänee lähettää, että ehtii jouluruuhkan editse.

Marika, kaikki on hyvin.Blogikirjoitusviive johtui siis puhelinlinjakatkosta ja sen jälkeen sähköpostiruuhkasta. Postia sinulle henk.koht. tullee ensiyönä tai seuraavan päivän aikana. En ole siis unohtanut.

Meidän alkuperäinen viisumimme päättyi tänään 8.12. Maanantaina 3.12. aloitimme jatkoviisumin anomisen. Se vaati "vain" kuusi asiointikertaa ja usean tunnin odotuspenkillä istumisia. Aluksi menimme koko perheenä, kun ohjeissa netissä oli, että ne pitää anoa henkilökohtaisesti. Ensin jonotimme, että saamme näyttää passiamme ja saada anomukset täytettäväksi. Sitten tyhjät, virkailijan kuittaamat lomakkeet täytettyämme odotimme, että pääsemme asiassa eteenpäin. Ja siihen tyssäsi ensimmäinen käynti; meillä ei ollut mukana passista ja viisumista kopioita eikä valokuvia kaikille. Seuraavalla kerralla Jarkko lähti virkailijan suosiollisuudesta asioimaan yksin mukanaan tarvittavat kopiot ja valokuvat, mutta kuvat olivat mustavalkoisia eivätkä värillisiä. Seuraavalla kerralla mukana oli hyvät värilliset passikuvat, mutta lentoliput puuttuivat. Sitten puuttui niistä kopiot, seuraavalla kerralla maksaessamme dollarit olivat väärältä vuodelta. (Tiesittekö te, että vuoden 1996 dollarit eivät käy kaikkialla maksuvälineenä?) . Immigration officen ulkopuolisten mustanpörssin rahanvaihtajien tiskin kautta saimme käypiä rahoja. Sitten enää odotus sen toimiston edustalla, joka luovuttaa passit, joissa on hyväksytty viisumitarra sisällä. Melkein helppoa, jos olisi etukäteen selvillä mitä kaikkea vaaditaan viisumin jatkon saamiseksi. Seuraavat tämän järjestön turistiviisumin jatkoa anovat tietävät. Jos toimintamalli ei tällä välin muutu.

Kotosuomeen olemme palaamassa joulun jälkeen 28.12. Sen jälkeen raaskii taas entiseen tapaan soitella suomalaisella kännykällä ja tekstiviestitkin toimivat molempiin suuntiin. Nyt saamme satunnaisesti tekstareita, mutta emme saa niihin vastausta lähtemään.

Muuta mukavaa kerrottavaa näin saunailtana? Päivällä olimme Egyptin suurlähetystön pihalla eri maiden suurlähetystöjen järjestämissä myyjäisissä. Tuli tehtyä muutamia jouluherkkuostoksia ja maisteltua matkustelusta tuttuja herkkuja: lohivoileipiä ja Irish Coffeeta Irlannista, karjalanpiirakoita Suomesta, kalaa norjalaisilta, muutama vaate Saksasta, leluja Kiinasta ja Palestiinasta. Tylsästi söimme lasten mieliksi hampurilaisaterian USA:n tiskiltä. Tarjolla kun olisi ollut myös juustoja ranskasta, paellaa Italiasta, Tempuraa Japanista, paninineja Italiasta jne. Mahtavia tuoksuja, mielenkiintoista musiikkia ympäri maailmaa ja yllättäviä myyntiartikkkeleitakin. Ja lasten iloksi pallomeri ja lasten puuhapaikka. Japanista ostin muutaman kauniin laatikon joululahjojen pakkaamiseen ja yhden joululahjankin. Kauneimmat joululaulut olisivat olleet tänään iltapäivällä suomeksi saksalaisella kirkolla, mutta ne jouduimme jättämään väliin päiväunitarpeen vuoksi. Suomalaiseen joulukirkkoon toki menemme, jos suinkin vain pystymme. Se on sitten joulupäivänä klo 10.

Elämänkokemusta Airasta

2007-12-07T08:46:00.000+02:00

Olemme nyt palanneet Airasta takaisin Addiksen kotiin. Kotiin palattuamme kuulimme viereisellä tietyömaalla joltakulta puskutraktorin lähteneen kuin mopon entisen miehen käsistä kaataen puhelintolpan ja saaden puhelinlinjan mykistymään yli viikoksi. Siksi meistä ei ole oikein kuulunut Suomeen päin. Eilen pääsimme nettiin Hotelli Hiltonin aulasta ja tänään puhelimetkin alkoivat toimia.

Airan kaksi viikkoinen jäi elävästi mieleemme. Se oli niin toisenlaista asumista kuin toisissa "retkikohteissamme". Kotimme siellä oli 1950-luvulla tsigasta eli mudasta, lehmänlannasta ja oljesta tehty "rapattu" talo. Talo oli edelleen hyvävointinen ja toimiva. Käsien pesusssa ja vessanvedossa tosin jouduimme turvautumaan vesisaavista kannulla ammentamiseen. Suihkuna oli katosta roikkuva vesiämpäri, jonka pohjassa oli kraanalla aukaistava suihkuritilä. Erittäin miellyttävä suihkukokemus!

Keittiössä hääräsi päivisin kaksi naista, Jije (lue: tsitse) ja kana'e (luetaan juuri niinkuin kirjoitetaankin). Puutarhassa ja vedenkeitossa hääräsi Elias, jonka poika tienasi koulumaksurahojaan tuomalla joka aamu leipomosta maksamamme tuoreet leivät muovipussissa talon edustan koukkuun. Addikseen lähtöä edeltävänä iltana Elias toi torilta kottikärryllisen ruokaa ja toinen tilapäisapumies talutti pihalla pässin. Siitä tulisi Airan lähettien järjestämän itsenäisyyspäivän päivällisen pääateria. Sinne se jöi rouskuttamaan ruohoa meidän lähdettyämme, mutta kuulemma on jo päässyt paloiksi ja pataankin, kun siellä itsenäisyyttämme juhlistettiin sunnuntain juhlissa.

Jarkko koulutti tietokoneen käytön perusteita molempina viikkoina maanantaista keskiviikkoon. Lisäksi hän ehti asentaa virustorjuntaohjelmia, konsultooida sähköpostiasoissa ja auttaa muissakin oman alansa asioissa sen lisäksi, että kiersi kuvaamassa lähettien työympäristöä ja työtä. Minullekin oli varattu muutama opetustunti paikallisessa raamattukoulussa, Onesimus Nesibissä. Keskiviikkona pidin kaksoistunnin kolmannen vuosikurssin pappisopiskelijoille ja odotin innokkaana jatkoa perjantaiaamun kaksointunneillani. Toisin kävi. Torstaina kuoli kirjastonhoitajan veli ja perjantaina liki koko raamattukoulun väki oli muutaman tunnin kävelymatkan päässä hautajaisissa. Itse veljeä ei monikaan ilmeisesti tuntenut, mutta opiskelijoiden tunnettua kirjastonhoitajan - he lähtivät hautajaisiin. Kuoleman pysäyttäessä yhden perheen, koko kylä ja mahdollisesti laajempikin piiri pysähtyy sen äärelle, viikoiksi.

Käydessämme koululla muissa asioissa saimme järjestettyä minulle uudet tunnit seuraavalle viikolle. Erään opettajan kuunnellessa tuntejani, hän ehdotti, että pitäisin yhden kaksoistunnin myös valmistuvalle pastoraalikurssille. Sanottu ja tehty. Tämä viimeisin kaksoistunti tosin oli haastavin kun se oli täysin tulkattu. Muilla tunneilla selvisin pelkällä englannilla ja Tarjan pienillä satunnaisilla oromoavustuksella. Oli nautittavaa opettaa ja tuoda uutta pohdittavaa tulevien raamatunopettajien opetusmenetelmiin ja puheenvalmistukseen. Aiheenani oli nimittäin raamattuopetuksen valmisteleminen ja toteuttaminen lapsille ja nuorille. Metodina täällä kun pääsääntöisesti, mitä pitempi sen parempi, ja mitä lujemmin saarnamies huutaa, sitä enemmän on henkeä mukana, näin karrikoiden ilmaisten. Perusjumalanpalvelukset ilman ehtollista kun saattavat saarnan pituudesta johtuen kestää kolmesta neljään tuntia!

Olimme Jarkon kanssa mukana myös Airan keskustaajaman rokotuspäivässä. Kirkon pihalla olevaan pressukatokseen tuli pienten vauvojen äitejä kymmenittäin. Aluksi kerättiin neuvolakortit ja sitten sairaanhoitaja piti ponnekkaan rukouksen, jonka jälkeen hän kertoi imetyksen ja monipuolisen ravinnon merkityksestä lapselle. Luennon jälkeen alkoi punnitus. Kalavaa'an näköisellä puntarilla, johon oli laitettu eräänlainen telttasänky, punnittiin väkijoukon edessä lapsi kerrallaan. Yksityisyydestä ei juuri ollut tietoa, vaikka kaikki tapahtui kylläkin yksi kerrallaan, mutta yhteisöllisesti. Punnitsemisen jälkeen lapsia kutsuttiin neljä kerrallaan penkille kaikkien eteen ja rokottaminen saattoi alkaa. Itku oli ihan samantapaista kuin meidän perheen suomen neuvolakäynneillä ja yhtälailla pieniä lohdutettiin imettämällä ja hyssyttämällä. Muutamissa rokotustilanteissa taisi äiti pelätä enemmän kuin vauva.

Tapsalle osui Airan viikkoinamme eniten lastenvahtivuoroja ja käytännön puuhia. Uuden generaattorin käyttönottoa, uuden dataprojektorin ja kauttimen yhteensovitusta, talon ylläpitoa ja puhelinliikennettä. Onneksi meillä oli mahdollisuus osallistua myös Helenan ja Tapsan yhteisille diakonialuennoilla ja opetustyömatkalla tunnin matkan päässä olevaan Figa-Kopparan seurakuntaan. Seurakunnan kirkkon oli kutsuttu nuoria ja nuorten kanssa työtä tekeviä monen seurakunnan alueelta. Helenan ja Tapsan opetus oli vaikuttavaa. Se littyi ennalta ehkäisevään AIDS-työhän ja avioliittotyöhön. Tapsan karismaattinen opetustapa ja Helenan hymyilevä lempeys täydensivät upeasti toisiaan. 95% Etiopian AIDSista leviää sukupuoliyhteyden kautta, loput 5% periytyy tai tule verensiirroissa.

Heidän opetuksensa aviouskollisuudesta ja esiaviollisesta seksistä pidättäytimisestä ei ole täällä siis pelkästään eettinen tai moraalinen kysymys, vaan se vaikuttaa nuorten koko tulevaisuuteen. Tunnettuja hiv-positiivisia eristetään kyläyhteisöstä tartunnan pelosta, ennen aviolittoa raskaaksi tulleet suljetaan ulos seurakuntayhteydestä, raiskattuja tai muutoin tunnetustti neitsyytensä menettäneitä ei kukaan enää halua puolisokseen jne. Opetusta yritetään saada täällä erityisesti miehille, sillä naisille ei ole useinkaan mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Väkisinmakaamalla voidaan joku jopa omia omaksi puolisokseen - miettikää mikä avioliiton lähtökohta? Ja jo pienestä tytöstä alkaen täällä opetetaan, että naiset eivät puhu, eivät kysy, vaan palvelevat auttavat kaikin tavoin kotona ja miehiä. Naistyön suurimpana haasteena on saada naiset luottamaan itseensä ja pitämään itseään arvokkaina Jumalan luomina ihmisinä. Ja myös pitämään puoliaan tässä yhteiskunnassa, jossa se on todella vaikeaa.

Vapaahetkinä narskutimme sokeriruokoa, teimme retken toripäiville, kävelylenkkejä maastoon ja yhden autoretken oikein maallemaalle. Airan alue on kyllä todella köyhää ja ihmissilmin mitattuna elämä on todella vaatimatonta. Ympäröivä luonto vuorineen ja vihreine laaksoineen sensijaan on kuin siitä kuuluisasta paimenpsalmista 23.

Perhevierailuilla

2007-12-06T22:35:00.000+02:00

Airasta vielä. Sain siellä mahdollisuuden kohta kaksi hyvin erilaista perhetilannetta. Suomalainen pikkupoika, Eemeli, tuli minulle tutuksi äitinsä välityksellä eräällä internetin keskustelupalstalla kevättalvella. Eemeli lähetti minulle pallon ja pillin ja rahaa, jolla tuli ostaa siemeniä ja kuokka ja mahd. ruokaa annettavaksi jollekin perheelle, joka tarvitsee apua. Pitkän pohdinnan jälkeen Eemelin lahjan vastaanotti perhe Airasta.Nyt kuulet, Eemeli, miten meidän kävi:

Menimme koko perheen voimalla ja Helenan johdattama perheen kotiin. Se oli kahden pienen huoneen asunto pääkadun varrella. Ei sähköä, että juoksevaa vettä. Keittonurkkaus muutamine astioineen toisen huoneen lattialla ja toisessa huoneessa noin 110cm sänky (jossa koko 9 henkinen perhe nukkuun) ja jossa ainoana vuodevaatteena on kudottu tilkkupeitto ja lipasto, pihalla pieni kasvimaa, pesupalju ja pihan perällä kyykkyhuussi. Vaatimatonta, lähes olematonta. Ainoana vaatesäilytystilana muovipussi, joka roikkui seinällä olevassa yhdessä naulassa. Perheessä on hiv-positiivinen äiti, vanha isä ja seitsemän lasta. Helena tutstui perheeseen, kuin neljä nuorinta lasta oli hoidettavana ravitsemuskeskuksessa aliravitsemuksen vuoksi.

Nyt lapset olivat terveen näköisiä, likaisia, uteliaita ja hentoisen rakenteisia vanhimmasta nuorimpaan: 11v Aster on tyttö, 8v Galata ja 6v Surra ovat ekaluokkalaisia poikia, 5-vuotiaat kaksostytöt Obse ja Obsitu, 3-vuotias Radgi tyttö ja 1-vuotias Ebbisi. Kaksostytöt olivat suurinpiirtein meidän 2v Suvin kokoisia. Eemeli, sinun antamillasi rahoilla ostin paljon erilaisia siemeniä. Koska heidän pihansa oli niin pieni, annoimme heille nyt vain kuokan ja osan siemenistä. Lisää Helena voi viedä heille seuraavana vuonna ja uskoisin, että siitä riittää siemeniä myös toiselle perheelle. Äiti liikuttui kyyneliin hyväntahtoisuudestasi. Lahjasi lisäksi veimme myös värikyniä, piirustuspaperia ja sieltä nettipalstan äideiltä saamiani tuolle perheelle sopivia vaatteita. Äiti pyysi meitä myöhemmin teelle ja lupaisimme tehdä niin.

Seuraavalla viikolla, lähtöä edeltävänä iltana menimme ison eväskorin kanssa uudelleen. Mukana oli myös llisää vaatteita. Olisitte nähneet, miten onnelliseksi lapset tulivat, kun saivat leipää ja Helenan tekemään guavahilloa sen päälle. Ja Mehua! Olivatkohan koskaan saaneet sitä ennen mehua - ja kaiken päätteeksi vielä banaanikakkua. Se lupaamamme tee, jäi vahingossa termospullossa keittiön pöydälle. Pimeässä talossa tapsimme ensi kerran myös perheen isän ja herkuttelimme koko perheen kanssa taskulamppumme loisteessa. Poislähtiessämme äiti halasi minua pitkään ja kyyneleisin kasvoin toisti vain thak you, thank you. Itkien minäkin sieltä poistuin autolle. Kiitos, Eemeli, että keksit auttaa!

Ainiin ja se pallo! Lähetystyöntekijät olivat sitä mieltä, että perheen pikkupojille ei palloa voi jättää. Se otetaan/varastetaan heiltä, kun he eivät pysty pitämään puoliaan. Niinpä veimme pallon kouluun ekaluokkalaisten käytettäväksi. Poikia en tosin erottanut kouluvierailulla luokkahuoneesta, sillä oppilaita oli 65-68 per ekaluokka ja luokkia oli 4. Rehtorin kanslian esittelytilaisuuden jälkeen menimme vierailemaan luokkiin niin, että esittelin itseni ja sinut, pallon ja pillin lahjoittajan. Oppilat taputtivat ja hurrasivat! Annoin ohjeen, että pallon saa pyytämällä opettajalta, pilli on peliä vahtivan opettajan kaulassa ja pallo pitää aina palauttaa pelaamisen jälkeen opettajalle. Uskoisin, että tällä tavalla pallo tuottaa paljon iloa ja onnea niille yli 250 ykkösluokkalaisille! Ja minulla on täällä sinulle kirje odottamassa koulun rehtorilta. Laitan sen sinulle kirjeessä teetettyjen valokuvien kera.

Toinen kylävierailuni oli tyystin toisenlainen. Hiippakunnan autonkuljettajan perhe oli saanut vauvan, esikoisensa. Tarja, miehen työkaveri oli kutsuttu ystävineen vauvapuurolle juhlistamaan vauvan syntymää. Etiopiassa on tapana, että esikoisensa saanut nainen menee äitinsä kotiin kuukaudeksi heti synnytyksen jälkeen. Silloin oma äiti neuvoo tyttärelleen imetyksen ja vauvanhoidon perusteita ja myös hoitaa vauvaa, että tuore äiti saa levätä. Tuore isäkin voi olla paikalla päivisin, muotta yöksi hänen on mentävä omaan kotiinsa. Vauva oli kaksiviikkoinen sunnuntaina, kun menimme siis tuon naisen lapsuudenkotiin. Tuore äiti makasi kauniissa yöpaidassa sängyllä pieni vauva vierellään. Tarja lillitti onnittelu ääntelyn vauvalle - muiden hymyillessä. Tarja nimittäin llillitti viisi kertaa niinkuin pojille lillitetään eikä kahta kertaa niinkuin tyttövauvalle kuuluisi. Tarja ei suostunut etiopilaiseen poikien paremmuuden osoittamiseen jo vauvoina.

Istuimme äidin makuuhuoneen seinustalle kovalle puupenkille. Sinne meille tuotiin jokaiselle iso lautasellinen tanakkaa maissipuuroa ja sen kastikkeeksi kuukautta ennen laskettua aikaa käymään pantua vahvasti valkosipulilla maustettua kastiketta ja kastikkeen päälle chilijauhekasa ja suolakasa. Aikamoinen makuelämys. En voi sanoa tykänneeni. Helena ja Tarja söivät koko lautasellisen, minä vetosin ulkomaalaisuuteeni ja jätin lautasen koskemettomaksi kymmenen sinnikkään lusikallisen jälkeen. Äiti oli onnellinen ja häntä kävi onnittelemassa monet, monet naiset , jotka poislähtökättelyssään sujauttivat muutaman birrin setelin huomaamattomasti äidin käteen. Miehiä paikalla ei ollut, sillä vauvapuuro on uuden äidin ja hänen naispuolisten tuttaviensa päivä. Vauvan nimeksi oli kaavailtu Sifan. Se tarkoittaa: sinä ja minä. Minun mielestäni ihana nimi! Äiti hykersi onnellisena kuutuaan, että pidimme nimeä kauniina. Istuttuamme aikamme ja jutettuamme äitiä etiopialaista tavoista lähdimme kävelemään kotiinpäin hyvillä mielin. Tämä perinne on todellakin vaalimisen arvoinen ja siitä mekin voisimme ottaa mallia. Suojella lapsivuodeaikaa ja järjestää naisten vauvakutsut vauvan synnyttyä.

Sairaalavierailulla Airan sairaalassa

2007-11-23T09:27:00.000+02:00

Huokaus. Tämä onkin haastavaa kerrottavaa ja uskoisin, että varmaankin myös raskasta luettavaa. Sunnuntaina kävin Helenan kanssa ensimmäisen kerran sairaalan lastenosastolla ja synnyttäneiden osastolla vierailulla. Olo on kuin siinä laulussa:"mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin? Kertoisinko köyhyyden... "

Sairaala-alue on harmaiden harkoista muurattujen rakennusten verkosto, joita yhdistää pellillä katetut käytävät ja potilashuoneisiin kuljetaan suoraan ulkoa. Käytävät ovat siistit, samoin potilashuoneet. Ja ne sairaalan asiakkaat - koskettivat kyllä syvältä. Katoksen alla makaa pieni poika, jonka päälle on majassa kaatunut kiehuvan veden vesiruukku. Toinen jalka on palanut reidestä nilkkaan ja on märkivää, verestävää avohaavaa. Perheen isä murehti sitä, että he ovat olleet sairaalassa jo kaksi viikkoa ja paranemista ei tunnu tapahtuvan; miten heidän rahat riittävät - ja kuka korjaa sadon, kun he ovat täällä? Kuka vahtii etteivät naapurit tai apinat varasta satoa itselleen ennen heitä?

Olin sairaalassa vierailulla ilahduttamassa pieniä potilaita. Annoin lahjoitusvaatteita potilaille henkilökohtaisesti. Koko lahjoitusmäärää en voinut lähetystyöntekijöiden suosituksesta viedä sinne, sillä ne olisivat kadonneet sieltä ilmeisen nopeasti henkilökunnan käyttöön tai myyntiin. Nyt vaate- ja peittolahjat annetaan suoraan tarvitsijoille, kädestä käteen, ensin minun vierailuillani ja sitten ruotsalaisen sairaanhoitajan, Sennaitin, toimesta hänen saavuttuaan lomalta heti meidän lähdettyämme. Sennaitilla oli myös ajatuksena, että osan vaatteista voisi jättää sairaalan olemattomaan vaatevarastoon, merkaten ne sairaalan vaatteiksi ja niitä voitaisiin pestä ruotsalaisen lähetyksen "lahjoittamalla pesukoneella", johon on siis rahat varattu ja pesukoneen he ostavat tullessaan Addiksesta. Masentavaa on, että edes kirkon sairaalan henkilökuntaan ei voi luottaa. Perusetiopilaiseen moraaliin kuuluu, että varastaa saa, mutta ei saa jäädä kiinni...

Olen siis vieraillut sairaalassa jo muutaman kerran; käynyt silittelemässä jo vaatteet saaneita lapsia ja vienyt uusille lapsille vaatteet. Heillä ei siis oikeasti ole päällään kuin jokin riepu. Kolmannella vierailulla minut veti sivummalle yksi sairaalan hoitaja ja puhui minulle oromoa, jota en ymmärtänyt. Kun englanniksi kysyin asiaansa, hän pyysi muutamin sanoin lastenvaatteita ja viittasi kädellään kassiini. Kerroin niiden olevan lahjoja ja tarkoitetun vain sairaille lapsille ja vastasyntyneille. Lähetystyöntekijät ovat kokemuksessaan oikeassa, valitettavasti.

Osastolla tapasin äidin, jolla oli sylissään seitsemäs lapsensa. Pienen pieneksi kutistunut kaksikuukautinen poika. Pienellä on päällään 45cm keskosvaatteen kaavalla tehty paita ja pipo, ja miten suuret ne hänen kuihtuneelle kropalle ovatkaan... Tämä äiti ja isä lapsineen lähetettiin osastolta Nutrition Centeriin, sinne ravitsemuskeskukseen ja isä sai ohjeen käydä kotona ja tuoda sinne myös perheen toiseksi pienin lapsi, noin kaksivuotias isoveli. Kun pienin on tämän näköinen ja äiti vahvasti aneeminen on syytä olettaa, että perheen muidenkin lasten ravinnon tarve on huomattava. Helenan mukaan eräästäkin perheestä oli yhtä aikaa hoidettavana neljä pienintä lasta.

Nämä kaksostytöt uusissa lahjaksi saaduissa vaatteissaan voivat jo selvästi paremmin. Aliravitsemus näkyy silti edelleen ihon ja hiusten värin muutoksina. Tämän nuorenparin esikoinen on myös saanut jo voimia ja hänet oli jo kotiutettu, kun kolmantena päivän kävin osastolla. Tuo pieni ruskean pipon lahjaksi saanut poika olli aliravitsemuksen toisesta päästä, hän ei ole muuttunut luurangon laihaksi vaan turvonnut valtavasti ja on todella kipeä. Häntä en edes silittänyt ja vaatteetkin annoin isälleen, kun hän pelkäsi minun valkoista ihoani.

Tämän äidin ja pojan tarina on kuin eri planeetalta. En tässä kerro enempää, mutta tämä äiti joutui palaamaan työhönsä ja jättämään 6 viikon ikäisen poikansa majaansa. Päivällä rotta oli purrut/syönyt lapsen jalkaa ja tyttö on nyt tullut vauvansa kanssa sairaalaan. Nyt sairaalan kirurgi on ilmoittanut, että häntä ei saa päästää pois ennen kuin on jollakin tavalla järjestetty hänen elämänsä elettävän kaltaiseksi. Asioita puidaan täällä yhteisöllisesti - ja koetetaan hoitaa myös yhteisvastuullisesti ihmisen arvoa kunnioittaen.

Synnytysosastolla elämä alkaa ja jatkuu samaan tapaan kuin Suomen synnytysosastolla. Äidit lepäävät koettelemuksistaan, vauvat huokaavat uuden masun ulkoisen elämänsä ensi tunteina ja päivinä. Imetystä harjoitellaan, samoin lypsyotteita. Onnea ja häkellystä riittää - ja tässä maassa myös surua, sillä läheskään kaikki lapset ja äidit eivät selviä. Nämä lapset ovat syntyessään paljon vaaleampia kuin suomalaiset vastasyntyneet. Pieniä todella vaaleanpunaisia kääröjä äitiensä vieressä tai mummujensa sylissä. Sairaalaan ei nimittäin koskaan tulla yksin vaan aina vähintään yhden saattajan kanssa. Tässä näette lahjanne saaneita uutukaisia. Pääluvultaan yli 1080:ssa synnytyksessä lapsia on jo saatettu elämän alkuun pelkästään sairaalassa tällä alueella. Kiitos avustanne, jota saan edelleen toimittaa perille. Menen vielä monen monena päivänä uudelleen.

Matkalla Airaan

2007-11-23T09:20:00.000+02:00

Torstaina 15.11. me lähdimme aamuvarhaisella ennen auringonnousua liikkeelle kahden autokunnan voimin Addis Abebasta kohti Airaa. Klo 5.30 lähtö merkitsi herätystä kesken makeimpien unien ja lähtöä hyvin viileässä unihuuruisessa aamuhämyssä. Meidän auto oli täynnä flunssasta toipuneita ja toipuvia, Pirkon ja Akin autossa puolestaan kaikenlaista tavaraa Airan läheteille ja alueen ihmisille ja täysissä voimissaan oleva pariskunta.

Tällaisen määrän tavaraa olen saanut annettavaksi edelleen Airan alueen köyhille ja todellakin vähäosaisille lähimmäisille. Ylähyllyllä isompien lasten vaatteita, keskihyllyillä pipon sisään laitettuna sukat ja paita, joita settejä liki 180, alahyllyssä peittoja ja etualalla pikkupaitoja, joita myöhemmin laitoin pipojen sisään, jotta vauvoilla olisi käytössään vaihtopaitakin. Osan sain jo Suomesta mukaani, suurin osa on tullut isommissa ja pienimmissä postipaketeissa ja maksikirjeissä tänne. Lahjoitusvaatteet ovat tulleet kotiseurakunnaltani ja kahden nettipalstani tutuilta. Nettiystävät ovat tulleet tutuiksi vuosien ajan useiden tuntien foorumeilla vierailuijen myötä. Kiitos avustanne. Kerron kohta, millaiseen käyttöön ne tulevat! Mutta ensin matkaan kohti Airaa.

Koetimme ajaa mahdollisimman ripeästi, jotta ehtisimme 550 kilometrin matkan yhdessä päivässä. Ensimmäisen kahvitauon säästimme puolikymmeneen asti, jolloin maisematkin olivat aika hulppeat. Ehdimme jo etsiä pissapuskat aj juoda useamman kupin kahvia ennen kuin pirkko ja Aki tavoittivat meidät. Heillä oli olllut tankkaustauon lisäksi muita konemurheita auton kanssa. Eivätkä ne edes tähän loppuneet. Ennen lounastaukoa he vaihtoivat rikki menneen renkaan. Missä-lie-yliopistokaupungissa, puolenpäivän aikaan 320km Addiksesta, lounastauolla rengas vietiin Shellille huoltoon ja lounaan jälkeen se vaihdettiin jälleen omalle paikalleen.

Lounaan jälkeen automme hiljeni päiväunille tiestön muuttuessa kohtuullisesta tyydyttävän kautta surkeaksi. Seuraavan maisemallisen kahvitauon osuttua kohdalle kello olikin jo 14 ja Akin sai vaihtaa vaihdetun, sen "korjatun" renkaan tilalle jälleen vararenkaan. Huh. Tosin autoalan ammattilaiselta renkaanvaihto käy todellakin ripeämmin kuin tällaisilta maallikoilta.

Vastaantulevilta ruukkukauppialta Pirkko löysi täydennystä saviaarteistoonsa ja maisemat muuttuivat yhä kauniimmiksi. Lähellä Airaa rankkasateen jälkeinen sumu loi silmiä hiveleviä näkymiä ja perille pääsimme iltahämyssä puolikuuden aikaan.

Perillä meidät ohjasi Tapsa isäntämiehen elkein ajamaan autot puun alle parkkiin ja tulemaan sisälle. Sisällä Helena oli apulaisensa kanssa valmistanut meille tukevan iltaruuan, ihanaa. Sisälläkin oli aika hämyistä, sillä sähköjä ei tavalliseen tapaan ollut ja sairaalan generaattori jakaa sähköä vasta iltaseitsemältä alueen asuntoihin. "Generaattorin päiväsähkö" kun on pääasiassa varattu sairaalan käyttöön. Kaikkeen totttuu ilmeisemmin, voin sanoa näin vajaan viikon kokemuksella :) . Sähköä tarvittavia hommia tehdään, kun sitä on. Muutoin tehdään muuta. Keittiöpuuhat sensijaan sujuvat kaasuhellalla ja lämmintä vettä keitetään ulkopadassa tiskejä ja muuta pesua varten.

Me asumme Airassa Helenan ja Tapsan kodissa, heidän muuttaessa väliaikaisesti ulkomailla lomailevan doctor Erikin taloon. Naapurustossa asuu myös Tarja omassa talossaan ja hänen takapihallaan on aivan ihana pikkuinen suomalaisten sauna, jota olemme päässeet jo muutamaan kertaan kokeilemaan ja huomenillalla taas!

Globaalia flunssanhoitoa

2007-11-08T22:44:00.000+02:00

Marraskuu alkoi tässä perheessä flunssan merkeissä. Suomalaisten joukkoa täällä riepottanut petiin kaatava tauti ujuttautui meidänkin perheeseen. Ei siis mitään eksoottista sairautta vaan sellainen tavallista ärhäkämpi nuha-kuume-yskä-flunssa. Merja on jo parantunut pientä yskää lukuunottamatta, pojat terveitä, ja Suvi vielä hiukan vetämätön pienessä kuumeessa, ilman yskää ja nuhaa hän sentään. Jarkko sen sijaan sai täyslaidallisen tältä virukselta ja makaa sängyssä kuumeessa jo kolmatta päivää.

Flunssaa on tullut hoidettua täällä aika lailla kansainvälisesti: kotimaisten lääkevarastojen vajettua, jatkoimme kuumeen alennusta saksalaisella ibuprofeinilla, ranskalaisella lasten panadol-liuoksella ja hoidimme kurkkukipua englantilaisilla strepsilseillä. Juomme dubailaista tuoremehua ja tanskalaisesta mehutiivisteestä teemme kuumaa mehua, lounaaksi söimme italialaista pastaa etiopilaisen jauhelihakastikkeen kera. Pitkiä väsyttäviä päiviä ovat piristäneet suomen- ja englanninkieliset romaanit, uutuutena ruotsalainen jännityskirjailija LIza Marklund. Sekä postissa tullut lasten dvd-postitus: mukavaa lastenohjelmaa suomenkielellä, aah. Kiitos, Johanna, postisi ei olisi voinut tulla parempaan päivään!

Liza Marklundin sain "bookcrossingin" välityksellä, joko te olette tutustuneet siihen? Hauskaa käytännön salapoliisipuuhaa ja mukavaa luettavaa löydettävissä ympäri maailmaa, suosittelen. Ja kun suosittelun makuun pääsen, luin myös ihanan romaanin englanniksi; Sharon Owens: The Tavern on Maple Street. Sama löytynee myös suomeksi. Mukavaa kerrontaa, sellaista romanttisen puoleista luettavaa. Kun romaanit väsyttivät luin väliin pari Erik Ewaldsin kirjaa, jossa pohditaan ihmisen elämän vaiheita, raamatun viisautta niihin ja yhdessä kirjassa käytiin Joosefin elämän kriisivaiheita läpi ja mitä me voisimme niistä oppia. Lapsille on riittänyt Jimman Dianen antamat Uno-kortit ja Aku Ankan taskukirjat tietokonepelien lisäksi. Ja tietokoneeseenkin saimme uuden pelin eilen ostetusta muropaketista. Jatkamme toipumista ja palaamme uusin voimin ja vaikkapa sitten kunnon kuvakollaasin kera.

Ai niin, se postitarina päättyi ilmeisen onnellisesti. Toinen niistä synttäripaketeista on ainakin perillä. Se rähjäinen paffilaatikkolahja on jo haettu suomenpään postista, avattu ja todettu ehjäksi ja kauniiksi. Kannatti siis.

Elämänkokemusta postista ja räätälin työstä

2007-11-01T18:35:00.000+02:00

Tällä viikolla mun silmiin on mahtunut kyyneleitä ilosta ja surusta. Tätä elämää on hetkittäin vaikea ymmärtää. On kieliongelmaa ja ymmärrysongelmaa. ja Jotakin muutakin kai, jota en käsitä.

Maanantaina kävin postissa. Postin edustan portailla annoin vartijoiden nähdä kassini ja listan, jonka olin kirjoittanut pakettien sisällöstä sekä annoin taputella kroppani, etten salakuljeta aseita tai kameraa postiin. Molemmat paketit olivat lmenossa tuottamaan iloa; kotiseurakunnalleni ja sisaruksilleni.Ensimmäinen pakettini painoi 7kg, toinen 3,5kg. Menin paketteineni suoraan alakertaan, josta lähtee surface-mail, maaposti (suomessa Economy-postin nimellä).

Kyselemällä etsin alakerran luukuista sopivaa minun asiointiani varten. Löysin lopulta ohjeiden perusteella Parcel post -kohdan, ja jonon tyhjän luukun edestä. Hetken odoteltuamme siihen saapui virkailija. Mies. Kun olin tulossa vuoroon, hän kertoi, että Suomeen ei voi lähettää surface- tai economy-postia. Sanoin lähettäväni sitten ne 1.luokassa, lentopostissa. Ja näytti hinnastoakin, jossa oli pakettien hintoja aina 25kiloon asti. Mutta kuulemma lentopostia voi lähettää vain yläkerrasta.

Arvaatte varmaan, menin paketteineni yläkertaan. Kuljin 32-luukun rivistön päästä päähän ja lopulta löysin yhden air mail small packet -tiskin jonoineen. Jonotin vuoroani. Ja yhden annoin paketin virkailijalle. Se oli kuulemma liian iso ja painava. Alakerrasta lähetetään isot paketit. -> Alakertaan kimpsuineni.

Alakerrassa kyselin, mistä voisin lähettää pakettini, toivoin, että olisi joku muu paikka, kuin edellinen turhauttava jonotus. Ei ollut. Jonotin taas. Pääsin asioimaan, mutta kuulemma airmail lähtee ainoastaan yläkerrasta. Yläkertaan siis. Sieltä en löytänyt muuta sopivaa luukkua kuin aiemmin jonottamani. Pakettini on liian iso, alakerrasta yli 2kg painavat paketit. Ja eikun alakertaan. Alakerran luukulla yritin jo kovasti saada pakettini lähtemään ja toivoin saavani ymmärrystä, tuloksetta. Sen sijaan luokseni tuli tullimies, joka halusi nähdä pakettini. Näytin listaani, mutta se ei riittänyt. Revin mielenosoituksellisesti pakettini hajalle. Hän palveli siinä jo toista asiakasta. Lähdin kyyneleitä nieleskellen pois, yläkertaan päin. Hetken jo huokasin rikkonaisen pakettinii ja toisen kapsäkkini kanssa.

Sain idean. Menin yläkertaan sille samalla alle 2kg ulkomaan LENTOpostin luukulle ja näytin pakettini yhtä osaa, voiko tämän lähettää. Voi kuulemma, jos sen laittaa laatikkoon. Laatikoineen se painoi 1kg900g ja teipattuani sen hyvin laatikkoon, sen sai lähtemään. Huoh. Sitten paketin toinen osa. Laitoin sen epämuotoisen esineen muovinarustatehtyyn säkkiin, ja niin sekin painoi alle 2kg. Jes. Hetken minua jo hymyilytti. Kurkkasin siihen Seurakuntaan menevään pakettin ja siellä oli kortteja isossa kirjekuoressa. Hetken mielijohteesta punnitsin senkin ja laitoin siihen niin paljon kortteja kuin kiloon sopi.Virhe.

Odottaessani kuitin kirjoitusta takahuoneesta tuli toinen virkailija sen epämuotoisen muovisäkkiin pakatun pakettini kanssa ja sanoi, että se on väärän muotoinen paketti, sitä ei voi lähettää. Postipaketin pitää olla paketin muotoinen. Hän oli mielestään vastuussa, että standardeja noudatetaan. Yritin sanoa, että se on maksettu ja pakattu, mutta ei. Purin virkailijan kanssa paketin. Mietin hetken. Sain jo kyyneleet silmiin - näinkö vaikeaa toisten ilahduttaminen on? Kyynelsilmin purin pakettini. Lopulta otin ja purin seurakuntaan lähtevät tavarat kassiini ja otin sen pahvilaatikon epämuotoiselle lähetettävälläni. Laatikoineen se paketti painoi 2kg140g. Ei voi lähettää siitä luukusta, pitäisi mennä alhaalle. En hievahtanutkaan. Pyysin saksia. Ajattelin leikata pahvilaatikoa vähän, jotta se menisi alle 2kiloiseksi. Virkailija ymmärsi puuhani, otti mattopuukon ja alkoi rikkoa laatikkoa. Se meni todella ruokottoman näköiseksi. MUTTA lahja "laatikoineen" painoi 1kg980g. Jes. Sen saattoi lähettää.

Takana oleva mieshenkilö tuli ystävällisesti neuvomaan, että tuollainen laatikko on aika heikko, kannattaisiko ostaa uusi laatikko. Sanoin, kiitos, mutta ei kiitos. Niitä isoja laatikoitahan saa ostaa vain alhaalta, MAApostille ja yli 2kg painavia paketteja en ollut saanut lähtemään mistään. Eikä tässä vielä kaikki. Jonon ohi luokseni tuli se sama tullimies ja pyysi saada nähdä, mitä lähetän. Kerroin, että edelleen niitä samoja, mitä yritin jo aiemmin. Hän pyysi saada nähdä. Huoh. Ja sai nähdä. Laittoipa sitten paketin kylkeen nimimerkkinsä, ettei kuulemma enää avata tullissa... Väliä.

Lopputulos. Sain lähtemään kolme pakettia. Kaksi erillistä sisaruksilleni (syntämäpäivälahjaksi, siksi en kerro sisällöstä sen enempää) ja yhden kilon seurakuntaan. Reilun kahden ja puolen tunnin urakan jäljiltä palasin hirtehisesti hymyillen kyynelten läpi 6kilon kapsäkki mukanani. Kerättyäni voimia menin keskiviikkona uusintayritykselle. Olin suoraan pakannut monta 1-2kg pakettia lähetyssihteeriä ja joulumyyjäisiä varten ja jättänyt kaikki paketit auki. Kaikki tavarat katseltiin ja ihmeteltiin virkailijan toimesta, mutta postitus onnistui 25 minuutissa. Hymyillen.

Ja niin, tänään olin mielestäni fiksu, kun säästin omaa vaivaa ja aikaani ja työllistin paikallista työväkeä. Olin nimittäin ostanut itselleni kaksi kaunista pellavahametta, jotka olivat liian pitkiä (ja kapenivat liiaksi ylös asti). Halusin ne lyhennettävän sopivan pituiseksi. Siis vain yläosasta nips-pois ja uusi vyotärö ja vanha vetoketju sivuun uuteen kohtaan. Olisin ne toki itsekin osannut tehdä, mutta kun niissä hameissa oli vuori ja vetskarikin, niin ajattelin päästä helpommalla.

Annoin Suomesta ostetun pellavahameen malliksi ja selitin kaiken englanniksi hyvin englantia puhuvalle ja ymmärtävälle etiopiaiselle yövahdillemme. Sanoin, että antamani hame on mallikokoa. Siihen ei saa koskea. Sen pituisia ja levyisiä pitää näiden uusienkin hameiden olla. Ymmärtääkseni ymmärsimme toisiamme.

Tultuamme retkeltä sain hameet ja lyhennettävänä olleet farkumme takaisin. Farkut olivat ok, mutta kun näin hameet nieleskelin jälleen kyyneliä. Etiopian hinnoilla "arvokkaat" hameet, suomen hinnoilla halvat, mutta ihanat, hameet oli pilattu käyttökelvottomiksi. Niitä oli kavennettu molemmilta sivuilta noin 10cm ja sivusaumat vetivät, vyötärö oli vinossa = heitti noin 10cm viistoon toista reunaa kohti ja niinpä varsinkin toinen hame oli surkean näköinen. Silloin itketti jo kunnolla. Malarialääkkeet ja levottomat yöt saavat tunteet nousemaan herkemmin pintaan -ja nyt lisäksi harmitus oli kova! Ehkäpä etiopilaisella räätälillä on joku standardi, minkä levysiä ja mallisia hameita tämän pituiselle käyttäjälle pitää olla. Kyllä kirpaisi.

Tässä hetken asiaa pähkättyäni ja surtuani teen siitä kauniista mustasta pellavasta ehkäpä Suville puolihameen, ellei siitä saa muokattua mitään muuta. Kaunista pitkää hametta siitä ei enää saa. Toisen hameen kai lahjotan jollekin kapoiselle 160cm henkilölle. Tullee edes joku iloiseksi. Kuvia tähän juttuun ei taida tulla postin kuvauskiellon ja hameharmituksen vuoksi. Seuraavaan sitten.

Parin viikon päivät Jarkon kuvauksena

2007-10-30T12:26:00.000+02:00

Yksi viikko (Jimmassa) oli ihan normaalia kurssin vetoa. Aloitus klo 9, kahvipaussi 10.30, lounas 12-14, kahvi 15.30 ja lopetus 17. Pääosin pystyttiin toteuttamaan, parina päivänä sähkön puute vähän sekoitti aikatauluja. Aiheena Word, PowerPoint, Excel, Picasa, pikakurssi digikamerasta. Luokka oli sen verran kompakti, että tarvittiin 16 mm kalansilmäobjektiivi jotta se saatiin kuvaan kokonaan... Kuvasta puuttuu ainakin kolme kurssilaista. Lisäksi tuli asennettua faxitoiminto hiippakunnan pään koneeseen. Toivelistalle jäi web-sivujen teko ja toimiston verkon rakentaminen, jotta tulotaminen onnistuisi helpommin toimiston ainoalle laserille (hubista pyydettiin kylällä 800 birriä eli 64 euroa, se ylitti budjetin). Lupasin selvitellä hintaa muualtakin. Olin saanut lainaksi vanhan xp-kannettavan, jonka xp ei kuitenkaan enää latautunut tiistain paikkeilla. Ostin kadun varren putiikista xp-kopion (8 birriä eli 0,64 euroa). Aattelin että olkoon, kun kerran Microsoft ei kuulemma enää toimita XP:tä, Vistan ilmestyttyä. Eka versio oli niin naarmuinen, ettei CD:tä voinut lukea. Vein takaisin ja kaveri poltti uuden. Sillä asennus onnistui. Hain vielä Office 2003-paketin, jota hän pyysi jo 10 birriä. Kone toimii taas. En sitä tosin enää käytännössä tarvinnut. Tällä viikolla torstaina taidettiin viedä Pajerokin korjaamolle ja haettiin perjantaina. Vaihdettiin taakse iskarit ja pyörän tuennan puslia yms. Kiristettiin myös joku tuulettimen hihna tai olisko ollut ilmastoinnin pyörityshihna.

Seuraavalla Jimman viikolla maanantaina lähdin puoli seiskalta naapurikylään 40 kilsan päähän ja kävelin siellä kolme varttia kuvaten kaikenlaista. Kylässä (Agaro) ollaan aloittamassa kummilapsiprojektia ja siihen tarvitaan kuvamatskua. Takasin ysiksi ja sitten olin aamupäivän lasten kanssa yhden hotellin uima-altaalla ja iltapäivällä menin samalle toimistolle tsekkaamaan yhden pc:n modeemiongelmaa, sekä pakkaamaan yhden koneen siirtoa varten. Sitten shoppailua perheen kanssa kylillä, ruokakauppaa ym. Iltaysiltä haettiin toisen suomalaisen perheen emännän Ainon tekemä kakku lasten kanssa autolla meille.

Tiistaina oli Merjan synttärit ja aamulla vietiin se kakku hänelle. Lähdin aamukasin jälkeen Jimmassa pitempään työskentelevän Taunon kanssa ensin kaupungintalolle maataloustoimistoon palaveriin liittyen tuleviin metsänistutusprojekteihin ja siitä parin tunnin matkan päähän Limu Atnagoon palaveeraamaan vastaavasta asiasta paikan päälle, siellä on n. 6-7 hehtaarin alue joka istutetaan metsäksi. Matkalla pysähdyin kuvaamaan maisemaa ja huomasin, että lavallamme on matkustajia. Emme olleet huomanneet missä kohdassa he olivat sinne hypänneet. Tauno palaveerasi eli tarkasti heidän projektisuunnitelmansa ja minä lähinnä kuvasin. Sitten mentiin metsään eli käveltiin paikalle minne on suunniteltu taimitarha istutusprojektia varten. Sen jälkeen lounaalle paikalliseen hotelliin, jossa huoneen olisi saanut 12 birrillä (1 euro). Parisänky, yöpöytä maalattialla. Ei suihkua. Ulkovessassa luultavasti reikä lattiassa, en tarkastanut. Lounaan jälkeen kuvattiin paikallinen kirkko sekä sen takana oleva suunniteltu istutusalue. Puoli kolmen jälkeen takaisin päin. Komeat masemat. Kyydissä oli mennen tullen yksi kirkon siivoojatar, jonka vanhemmat asuvat tuossa kylässä. Illalla Jimmassa Merjan synttäri-illallinen muiden suomalaisten kanssa paikallisessa hotellissa, yhteensä 5 aikuista ja meidän lapset, kustansi 170 birriä juomineen eli 13,60 euroa.

Keskiviikkona taisin taas olla aamupäivän uima-altaalla. Iltapäivällä kahden aikaan otin paikallisen hiippakunnan kirjanpitäjän kyytiin vähän niinkuin tulkiksi ja lähdettiin uudelle kuvausretkelle sinne Agaroon. Oltiin siellä kolmelta. Yritettiin kysyä paikallisesta kirkosta, että missä ne katulapset majailee, mutta ei vahtimestari osannut sanoa. Käveltiin kylille ja otettiin hevostaksi, ja taksipoika osasikin meille ne mestat näyttää. Toisesta paikasta löytyikin jonkinlainen lapsi/nuorisoporukka ja pelasin niiden kanssa eräänlaista meidän stiga-jääkiekkoa vastaavaa jälkapalloa yhden erän ja kun sitten jututettiin niitä, niin siinä porukassa oli yksi oikea 15v. katulapsikin. Hän tosin näyttää nuoremmalta. Kuvasin häntä ja porukkaa ja esittelivät pyynnöstä meille hänen nukkumapaikkansakin, joka oli yhden kaffilan betoninen avoveranta. Oli kuitenkin vielä valoisaa joten lähdimme kiertelemään kylää ja lupasimme tulla kuuden seitsemän maissa pimeän tultua takaisin. Käytiin paikallisessa hotelliksi itseään tituleeraavassa kaffilla. Jätin munkin ottamatta kun vitriinissä niiden seassa vaelteli torakka, tosin yksinäinen sellainen. Iltaseitsemän jälkeen näimme porukkaa uudelleen ja pyysin poikaa makailemaan siinä kahvilan terassilla ja sain ilmeisesti projektin kannalta käyttökelpoisia kuvia täysikuun valossa, kun laitoin herkkyydeksi 1250 asa ja kameran lattialle, ettei 8 sekunnin valotus heiluisi. Puoli kahdeksan jälkeen kotiuduimme.

Torstaina lähdettiin samaisten Taunon ja Ainon (Tauno on eläkkeellä oleva kemian insinööri, Aino sairaanhoitaja virkavapaalla, ovat palkattomassa vapaaehtoistyössä täällä) kanssa aamuysiltä metsäretkelle. Ajettiin vartti, auto parkkiin, pari kilsaa "Millenium-metsään", eli alueelle jonne on paikallisen milleniumin kunniaksi istutettu puita. Alue löytyikin, mutta keväällä istutetut puut olivat aika surkeassa kunnossa, osa näytti olevan siemenestä istutettu ja näkyvissä oli joistakin vain pieni verso, 10 cm. Anyway, eväät saatiin syötyä. Takaisin, lounaalle kotiin jonka Tariqua, paikallinen apulaisemme oli valmistanut. Lounaan jälkeen lapset päiväunille, kuten tavallista. Itse istuin koneen ääressä ja valmistin Jimmaan jääviä kuvia CD-kuntoon sekä surffasin sitä sun tätä. Neljän maissa singahdin Laurin kanssa kylille, teetin muutaman valokuvan paikallisessa Fuji Digital Print Shopissa, jossa samalla tuli vähän neuvottua Photoshoppia. Siitä vielä hiippakunnan toimistoon sanomaan heippa, kun emme välttämättä enää tänne tule. Ehdinkin juuri viideksi, jolloin työpäivä päättyy. Siitä äkkiä kotio, jossa naapurit, amerikkalainen lähettiperhe jo vähän odotteli sovittuun muotokuvaan pääsyä. Kun muotokuvat oli otettu ja retusoitu, Aino ja Tauno tuli paikalle ja muotokuvassa olleet Tim ja Diane tulivat dataprojetkorin kanssa uudestaan paikalle ja alettiin valmistella elokuvailtaa. Popcorni tuoksui ja vajaan puolen tunnin säätämisen jälkeen aloimme katsella leffaa Viesti mereltä - Message in a bottle. Suosittelen niille, jotka pitävät aikuisesta mausta ilman räiskimistä. Kun leffa loppui, jatkoimme vielä pakkaamista ja saimme puoleen yöhön mennessä autoon suurimman osan kamoista aamua varten. Sitten tuli vielä surffailtua puoli kahteen....

Perjantaina Tariqua tuli aikaisin ja söimme yhdessä aamupalaa. Sanoimme haikeita hyvästejä niin Tarigualle kuin Dianelle ja Timillekin ja nousimme autoon puoli ysin maissa. Tariqua jäi vielä siistimään talon seuraavia tulijoita varten. Talon jossa olisimme viihtyneet pitempäänkin, vaikka välikatolla olikin välillä rotilla aika sembalot. Olihan pihalla mukava puutarha ja jopa sementtipintainen koripallokenttä. Matkamme kohti Addista alkoi n. 30 km taipaleen jälkeen mutkistua, kun tuli renkaan vaihto. Loppumatka meni kommelluksitta, muutama kuvauspysähdys ja pissatauko ja Addiksen kodissa oltiin siinä viiden maissa.

Sitten vielä yksi highlight. Eilen maanantaina ip-unien jälkeen lähdettiin ekaa kertaa Hiltonille uimaan. Merja oli ensin vähän vastahankainen, se kun on näihin hintatasoihin nähden arvokas, meidän perheeltä allasalueelle pääsy maksoi 380 birriä eli n. 30 euroa. Ja illat alkaa olla täällä viileähköjä, nytkin yöllä puoli neljältä on 7 astetta lämpöä. Mutta altaaseen päästyä muistinkin unohtaneeni, että jo kotona olin netistä lukenut, että altaiden vesi tulee kuumista lähteistä n. 400 m maan pinnan alta. Ja vesi oli pääaltaassa n. 30 asteista, ehkä ylikin ja parissa matalammassa sivualtaassa vielä lämpimämpää. Niin lämmintä että Suvin piti siihen totutella niinkuin Vesilahdessa kesällä järviveteen, pikkuhiljaa. Illan pimetessä ja viiletessä se oli aivan taivaallisen makee kokemus. Ohessa aiemmin allasalueesta näpsäämäni kuva.

Tavattiin altaassa yksi nuori rouva, tuleva äiti Hollannista ja mentiin hänen kanssaan sitten vielä syömään. Tosin vähältä piti ettei päästy sisään Hiltonin ravintolaan, kun mulla oli shortsit. Dress code, you know. Mut sitten hovimestari tuli sanomaan, et jos lupaan ottaa Ala Carte -listalta enkä siis mene seisovaan pöytään niin olkoon :) Kolmen aikuisen ja kahden lapsen (Suvi söi Merjan annoksesta) illalliset kustansi 685 birriä eli 52 euroa. Ihan kohtuullista, mut jos vertaa Jimmassa paikalliseen ykköshotelliin jossa 4 aikuista ja kolme lasta (minä söin yhteisen Laurin kanssa) kustansi kaikkineen 170 birriä eli 13 euroa niin eroahan on. Hassu juttu oli, että olin jo maksamassa käteisellä kun Floran sanoi että täällähän voi maksaa Visallakin. Se ei edes ollut tullut mieleeni, koska korttimaksamisen on käytännössä saanut unohtaa. Tämä olikin eka korttimaksu täällä ollessa.

Jimmasta Addikseen, kotiin

2007-10-28T18:10:00.000+02:00

Kiitos, Juska, kommentistasi. This is Africa! Niin monin tavoin, ettei sitä oikein edes osaa sanoin kuvailla! Elämä, pukeutuminen, syöminen, se mikä kenenkin mielestä on hienon näköistä, makuista ja ihanaa on vaan niin erilaista. Seuraavana haasteena meillä on parturin löytäminen meidän miesväelle. Tai no, löytäminen ei ole ongelma, kyllä niitä täällä piisaa, mutta miten saada meidän parturiin-menoa-inhoavat-pojat suostumaan jälleen vieraan parturin tuoliin. Millaiseen parturiin ja kenen tuoliin heidät saisi istumaan riittävän pitkäksi aikaa kohtuullisella sovittelulla?

Mutta siis, me lähdimme Jimmasta perjantaina itkuisten ja haikeiden halausten saattelemana. Ainon ja Taunon apulainen, Tariqua, oli ollut meillä kahden viikon ajan apulaisena ja hän oli kiintynyt meihin niin, että vietimme itkuiset jäähyväiset automatkalle lähdettäessä. Itsekin koin, että ehdin ystävystyä hänen kanssaan - hän kun oli ensimmäinen englantia hyvin puhuva apulaisemme. Hänen kanssaan pystyi puhumaan muutakin kuin välttämättömimmän ruoka-sanaston. Samoin Dianen ja Timin hyvästeleminen tuntui haikealta. Ainon ja Taunon hyvästeleminen sujui helpommin, sillä heidät tapaamme ensi viikolla, kun he tulevat Addikseen.

Automatka alkoi tankkauksella ja tienvalinnalla. Päädyimme melkein heti Addikseen päin vievälle tielle. Ajettuamme jonkin matkaa poispäin Jimmasta pysähdyimme ensimmäiselle pissatauolle. Merja kyykkiessä pusikossa Jarkko nousi kaivamaan kameraa esiin autonperästä matkan maisemakuvauksia varten. Kuskin puolen takarenkaasta kuuluin phhhhhhh. Puhki. Päätimme ajaa hetken matkaa eteenpäin asfaltille ja puunvarjoon. Siinä olisi miellyttävämpi ryhtyä renkaanvaihtopuuhiin. Lapsiyleisön ilmaantuessa paikalle tiiviiksi ryhmäksi, minä hain pallon ja vein lapset pientareelle pelaamaan antaakseni Jarkolle työrauhan.

Seuraava pysähdys olikin sitten aivan maisemallinen. Matkalla Addis Abebaan tie katkeaa, sillä edessä on patojärvi. Patojärvi lienee pullistunut laskelmia suuremmaksi, kun loistava asfalttitie jää patojärven alle ja me joudumme ajamaan löyhän sorapatjan hiekkatietä. Kivet vain ropisevat kun porhallamme eteenpäin. Pidämme maisemapysähdyksen lähellä patoa. Upea maisema. Perheemme on yhtä mieltä siitä, että näkymä on kuin luontodokumenttien Afrikasta. Arvatenkaan emme saa olla yksin. Lapset huomasivat maasturin ajavan pellolle ja juoksevat rinteen ylös luoksemme. Kuvan nuoret pojat ovat maisemanäkymän lehmälauman paimenia. Juttutuokion perusteella kuulen, että vanhin pojista on 13v ja nuorin 8v. Useimmilla pojista on viisi lehmää vastuullaan, vanhimmalla 20. Arvaan heidän olevan muslimeja, sillä kenellä muulla olisi perjantaina vapaapäivä koulusta? Olivatkohan jouluevankeliumin paimenet oikeasti miehiä, niinkuin kuvissa vai jotakin tämänkaltaisia paimenpoikia?

Matkamme etenee eteenpäin. Tietyömaan halki, ihanan uuden asfaltin yli ja kymmenien kuorma-autojen suman läpi jälleen perinteiselle "asfalttitielle", serpentiinille vuorta alas ja seuraavaa taas ylöspäin. Kertoisikohan kuva tienlaadusta muutaman sanan verran? Tärinän määrää en osaa kertoa, se täytyy vain kokea. Moottoriveneilijöillä lienee aavistus aktiivisesta ajamisesta ja tärinän tunteesta, joka tuntuu käsivarsissa ja hartioissa päivän rytyytyksen jälkeen.

Ja vielä pari paluumatkamme "mainoskylttiä" iloksenne. Tästä voi ottaa halutessaan oppia muuallekin päin - asioista ei tarvitse tehdä liian vaikeita. Muki kepin nenässä ilmoittaa siinä kohtaa olevan kahvilan ja tuo jalkaluun pätkä ilmaisee lihakaupan olevan auki. Näille meillä ei tällä matkalla ollut tarvetta. Termospullokaffit ja muut eväät riittivät automatkan loppuun asti - ja perillä odottivat Pirkon ja Akin luona lättykestit.

Etiopian erikoisuuksia, osa 1 -liikenne

2007-10-24T09:00:00.000+03:00

Kuorma-autojen lavat eivät pääsäntöisesti kippaa, joten kaikki Isuzujen ym. kuorma-autojen kuormat puretaan ja lastataan miesvoimin. Myös sementtisäkit, hiekka, multa, kivenlohkareet, banaanit - kaikki. Hauskin näky oli tässä eräänä päivänä kun miehet purkivat hiekkakuormaa lapioiden sivulaidasta hiekkaa alas suoraan kuorma-auton viereen. Lopputulos: auto oli tyhjä ja jumissa omassa hiekassaan. Tarvittiin toinen kuorma-auto vetämään se pois hiekasta.

Auto pysäytetään kuormausta/purkua varten mihin vaan sattuu parhaiten sopimaan kuskille. Toisin sanoen liikenne jumittaa vähän väliä. Taksit ja bussit ottavat matkustajat kyytiin about keskellä tietä siitä kohtaa, mistä joku vinkkaa kyytiä. Samoin auton u-käännökset tai muut mutkat ovat sopivia ja normaaleja, silloin kun kuski niin päättää. Muu liikenne odottaa. Jos tulee kolari, autot jätetään kolaripaikalle niille sijoilleen odottamaan vakuutusyhtiön miestä. Usein tunneiksi, muu liikenne odottaa tai kiertää mistä taitaa.

Karjaa ei laidunneta missään aidatulla laitumella. Karja kuljetetaan tietä tai tien piennarta pitkin juomapaikalle ja viheralueille. Ja eläimet kulkevat sinne suht vapaasti pieni paimenpoika tai aikuinen perässään kepillä ohjaten karjaansa. Väliin eläimet näyttävät hengaavan tiellä ilman paimenta lähettyvillä. Ne vain sitten autolla kierretään sopivaa kautta. Tarvittaessa vastaantulevaa kaistaa pitkin, jolloin vastaantuleva liikenne odottaa. Joskus eläinten nilkassa on naru ja naru on toisesta päästään kiinni maahan juntatussa paalussa, jolloin eläin voi syödä ja käyskennellä pientä ympyräänsä. Toisinaan ympyrät ulottuvat tielle asti.

Päivisin ajetaan ilman valoja. Illan hämärtyessä laitetaan parkit päälle ja niillä ajetaan niin kauan kuin niillä näkee. Kun ei enää näe mitään, laitetaan ajovalot. Päivällä ajovaloja vilkautetaan, jos vastaantuleva on liian pitkään vastaantulevien kaistalla. Keskustassa sama hoituu tööttäämällä.

Tien kunto voi olla mitä tahansa pellonomaisesta möykkyisyydestä pieneen järveen ja huippukuntoiseen asfalttiin asti. Kuljettajan huomio: mielenkiintoisin kokemus viime päivinä on ollut ehjän asfaltin nimismiehen kiharat. Niissä ei meinannut pysyä tuliterät iskaritkaan mukana.

Kuormat lastataan niin täyteen kuin mahdollista. Sillanalituksia ja tunneleita ei ole, joten kuorman korkeutta ei määrää muu kuin tarpeen määrä. Huimia patjakuljetuksia ja säkkikuljetuksia täällä näkyykin - koetan löytää kuva-arkistosta kuvan. Jos kuormaa ei ole, perävaunu nostetaan vetoauton lavalle. Ei kulu renkaat ja nivelet peräkärrystä turhaan. Ja joka kuorman päällä on vahti, jonka velvollisuus on huolehtia, että lasti tulee täysimääräisenä perille.

Eläinten kuljetuksesta ei näy olevan käytännössä juuri sääntöjä. Tänään näin täysperävaunullisen säiliöauton, jonka katolle oli köytetty lammas seisomaan. Toissapäivänä oli Isuzun kattotelineellä neljä lammasta ja paimen. Kanat kuljetetaan markkinoille ja markkinoilta kotiin jalat kourassa ja kana(t) roikkuen pää alaspäin. Lammasta voidaan kävelyttää yhdestä jalasta taluttaen tai molemmista etujaloista taluttaen. Olenpa nähnyt Addiksessa kuinka lammasta kävelytettiin kuin kottikärryjä, niin että lammas käveli kahdella etujalalla kun takajalat olivat omistajan käsissä. Muutoinkin eläinten kohtelu hirvittää toisinaan. Ei siitä näin julkisesti enempää. Karua on. Kirkolla olisi tässäkin sarkaa opettamisen suhteen.

Katumyynti on sallittua tai ainakin jatkuvaa, kaikkialla kaikin tavoin. Katsokaapa Taunoa huoltoasemalla menossa kuittia hakemaan. Tuotteet levitetään joko suoraan asfatille, asfaltille pressun päälle tai narulle tienviereen tai pienelle lavalle tienviereen tai jollakin muulla sopivalla tavalla. Katukaupustelijat kulkevat myös liikennevaloissa pysähtyvien autojen luona, pankin edessä parkkipaikalla, mitä vaan keksivätkään.

Ymmärrätte varmaan, että tämä kaikki on vaatinut pientä asennemuokkausta suomalaiseen autoilukulttuuriin tottuneelle. Mutta u-käännökset ja valokuvausbreikit sujuvat meiltäkin ihan hyvin, tosin vielä toistaiseksi vanhanaikaisesti tienreunaan pysäköiden. Ja niin autokanta: se voi olla mitä tahansa tuliteristä maastureista loppuun ajettuihin kuormureihin.

Jimmassa

2007-10-21T20:37:00.000+03:00

Viime lauantaina lähdimme samaisena aamuna ostetuilla tietokoneilla kuormatun Ainon ja Taunon lavallisen maasturin perässä kohti Jimmaa. Alkumatkan asfaltti oli ehjää ja matka taittui ripeästi. Eläinten, ihmisten, keskelle tietä pysähtyvien kyytiläisiä ottavien tai kuormaa purkavien taksien ja Izusujen vuoksi jarruttelua ei enää pidä oikein minään. Laskeuduttuamme ylängöltä jokilaaksoon muuttui tie samalla hetkellä tietyömaaksi: soraa, työkoneita, ihmisiä, kuoppia - mitä vain työmaatielle keksittekään. Näyttää kuitenkin siltä että tielle ollaan tekemässä jotakin."Tietyömaan serpentiinitien noustua vuorille" tie jatkui korjaamattomana asfalttina vielä satoja kilometrejä. Autoilu sellaisella tiellä on todella aktiivista ajamista, kiemurtelua yrittäen saaden pahimmat kuopat pyörien väliin tai kiertää ne kokonaan tai jarruttaa keventäen töyssyjä matkustajia ja autoa säälien. Minun ja Jarkon yhteinen ihmetyksen aihe on ollut, miten asfalttiin tulee näin tiheään ja näin valtavia kuoppia roudattomassa maassa? Onko syynä huono pohjustus vai saako sadekauden vesi asfaltinkin kuopalle alakautta nakertaen?

Perille pääsimme valoisaaan aikaan - ja tulimme suoraan seuraavan kahden viikon kotiimme. Pihalle tuli vuokraemäntämme amerikkalainen Diane avamaan ovet ja esittelemään taloa. Viihtyisä, persoonallinen kahden makuuhuoneen, olohuoneen, ruokahuoneen, keittiön ja toimistohuoneen muodostama kokonaisuus. Hyttysverkot ikkunoissa, joten meidän ei tarvitse nukkua verkkojen alla. Olemme siis edelleen olleet aivan terveitä. Merjalla ja Sakarilla oli hiukan kurkkukipua auton ilmastoinnin vuoksi, mutta muutoin kaikki on siis ihan "tavallisesti". Kirputkin jättivät minut rauhaan, kun kerroin heistä teille. Meillä pestään kyllä käsiä alvariinsa ja autosyömisiä ja ulkoruokailuja ennen on tippa käsidesiä paikallaan. Ehkä tuo Suvin pyytämä "aippua" auttaa oikeasti, kun koetamme välttyä ei-toivotuilta pöpöiltä.

Täällä JImmassa on lämmintä. Kuuma shortsikeli. Jarkkokin sai yhden aamupäivän ulkoilunaikan poltettua niskansa ja poskipäihinsäkin väriä. Vuokratalomme pihalla kasvaa mm. kahvia, avocadoja, mangoja, passionhedelmiä, banaaneja, guavoja ja niitä "häränsydämiä". Häränsydän on sellainen vihreä "sydämenmallinen" hedelmä, jonka hedelmäliha on valkoista ja sisällä on mustia siemeniä. Herkullista. Dianen opastuksella tutustuin puutarhaan. Kuvasta näette, miten esim. papaijat kasvavat, samoin mangot. Uskomaton tunne nähdä suomialaisen hedelmätiskin kotimaata! Carambolaa ja anastakin täällä kasvaa, yhtään ei tosin nyt kypsänä tässä pihassa. Diane pursuaa energiaa ja hedelmätietoutta, jota hän on auliiisti jakanut minullekin. Hänen tehosekoittimensa avulla meilläkin on herkuteltu passionhedelmä-tuoremehulla ja guavasoseella. Antoipa hän jogurtin juurenkin, joten meillä on ollut itsemaustettua jogurttia tänä aamuna.

Tiistaina vietimme juhlasesongin kolmatta syntymäpäivää, minun. Aamulla sain jopa hetken nukuttua keittiömelun rauhoituttua ja sain herätä lauluun, sänkyyn tuodun kakku- ja kahvitarjottimen kera. Päivällä Aino ja Tauno tulivat luoksemme lounaalle tuoden mukana pikkuisen puuseepran. Diane poikkesi tuomassa itsetehtyjä suolakeksejä ja makeila keksejä - ja kehujen jälkeen järjesti apulaisensa torstai-iltapäiväksi opettamaan minulle "soda crackereiden" tekoa. Todella hyviä, itsekin tehtynä. Annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi letit. Dianen apulainen toi tuttavansa meille ja maksua vastaan hän letitti minulle afrikkalaiset letit. Niistä haaveilin lapsena - ja nyt se sitten viimein toteutui. Ainakin päänahkani saa tuta millaista on olla lettien verhoamana "etiopialaisena" naisena. Juhlapäivän iltana me menimme illalliselle sentral-hotelliin. Ruoka oli hyvää ja osalla seurueesta todella kipakasti maustettua. Hotellin pihalla olevaa uima-allasta menimme testaamaan eilen. Omituista kyllä, uima-altaalle pääsi lauantaina uimaan vasta klo 18 jälkeen. Iltauinnilla oli meidän lisäksemme vain yksi ainoa etiopilainen. Ja kuulemma maanantaina uima-altaalle pääsee jo aamu seitsemän jälkeen. Ehkä siis menemme seuraavalla kerralla päiväuinnille, jos tarjoilijan tieto pitää paikkansa vielä maanantaina...

Jarkon pitämä viikon mittaisen kurssin aikana minä harjoittelin paitsi elämää uuden apulaisen ja pyykkärin kanssa, myös ulkoilua ja shoppailua lasten ja Ainon kanssa. Kaikki onnistui suht hyvin. Kestovaippojen pesussa pesijämme vaatii vielä hieman harjoitusta, sen verran pissaisilta haisivat ensimmäisen pesukerran jälkeen, että pesu täytyi toistaa. Shoppailukierroksilta kaupungilta löysimme jännittävien ja merkillisten myyntiartikkeleiden ja tapojen lisäksi myös kotiin vietävää: muutamia jakkaroita, nahkavöitä, netella-huivin ja lähetysmyyjäisiin tuotteita. Huomenna alkavalla viikolla meillä on vapaampi ohjelma lähialueen lyhyine tutkimus/kuvausmatkoineen.

Awasassa ja Addiksessa

2007-10-13T11:10:00.000+03:00

Tänään täällä, niinkuin vissiin muuallakin maailmassa, vietetään Ramadanin päättymistä. Eiliseen klo 20:een asti oli epäselvää onko juhla tänään vai huomenna. Illalla uutisissa kerrottiin, että juhla on tänään. Ilmeisesti Mekassa oli kuun asento kohdallaan ja muslimien paastokuukausi saattoi päättyä. Kaikelle kansalle se selvisi viimeistään aamun 24 tykinlauksella, jos eilisiltainen hotelli Sheratonin ilotulitus jäi joltakulta näkemättä. Meiltä jäi. Olimme sattumoisin juuri silloin pizzalla melkein koko lähettiporukan voimin.

Aamulla päätimme lasten kanssa lähteä hotelli Giionille uimaan, kun Jarkko jäi pitämään läheteille digikuvauksen ja kuvankäsittelyn perusteita. Matka sujui aluksi hyvin, kunnes keskustammassa muslimeita tuli stadionin juhlatilaisuudesta koko kadun leveydeltä jalkaisin. Koko muu liikenne seisahtui siihen. Löysimme yhden oikopolun. Sen varrella oli aikamoisia näkymiä, kun se sattui olemaan terastamokuja. Sarvellisiä lehmänpäitä oli terastamon seinää vasten nojaamassa, kottikärryissä nahkoja ym. roippeita ja pressuilla kojujen edessä oli lihapalakasoja. Ilmeisesti useampi perhe oli ostanut yhdessä lehmän juhla-ateriaa varten ja siinä nyt jaettiin lihat maksujen suhteessa.

Hotelli Giionin altaalla oli lasten allas täynnä uimataidottomia aikuisia. Joita aina joku ystävä yritti neuvoa uimaan. Pyöreää uima-allasta ympyröi aita, jossa oli väkeä katselemassa meitä uimareita kuin eläintarhaa konsanaan. Lapsia oli vain muutamia meidän lasten lisäksi. Kellukeuikkareilla uimaan pystyvät ja osaavat lapsemme turhautuvat nopeasti siihen tungokseen, mutta asialleen vihkiytynyt uimavalvoja ei päästänyt lapsiamme isoon altaaseen, jossa uiskenteli ja reunoilla seisoskeli ehkä yhteensä 8 ihmistä. Ja iso allas ylpeili Olympic Size -koollaan. Tapeltuani uimavahdin kanssa sain lopulta itse luvan mennä altaaseen ja lopulta kahden muun miehen auttaessa puhumaan uimavahtia ympäri sain Laurin kanssani altaaseen. Laurin uitua "reunarataa" pitkin altaan päästä päähän (=100m) kanssani, uimavalvoja myönsi Laurin osaavan uida, mutta kuulemma väärin. Pitäisi osata uida rintauintia, että se lasketaan uimiseksi. Koetin vääntää rautalangasta, että Suomessa lapset oppivat ensin koirauinnin ja sitten vasta rintauinnin ja sitten kroolaamaan. Uimavalvojan mielestäm vain arabit räpiköivät koirauinnin tavoin. Seuraavalla kerralla kokeilemme kyllä 5 kertaa kalliimpaa Hotelli Hiltonin uima-allasaluetta.

Lapsille jäi hinku uimaan oltuamme kolme päivää Awasalla norjalaisten virkistysalueella kentän vuosikokouksessa. Minä osallistuin kokousohjelmaan ja Jarkko oli käytännössä kolme päivää lasten kanssa uima-altaalla. Lauri ui siis sujuvasti altaanmittoja kellukeuikkareillaan, Sakari samoin ensimäistä kertaa! Suvikin luottaa kellukeuikkariinsa niin paljon, että ui muutamia metrejä altaan reunalta Iskän/Äidin luo ja takaisin. Awasan "NLMs leirplass" oli aidattu mökki-keskus-alue järven rannalla. Järvellä asui virtahepoja, joita en kyllä nähnyt, haikaroita, kuningaskalastajia ja kuulemma 150 lajia muita lintuja. Voi naapurin Jani, miten huikea bongauspaikka! Alueen puissa asui myös apinoita. Me asuimme mökeissä, joissa oli tiheällä verkolla suojatut terassit ja tiukka käsky pitää terassin ovi suljettuna, etteivät apinat pääse varastamaan ruokaa terassilta. Samoin oli apinoiden vuoksi kielto liikkua ruoka kädessä ulkona. Apinat olivat suloisia ja jotenkin inhimilisen veikeä yhdyskunta. Varsinkin emoapinat, joilla oli pikkuapinan poikanen takertuneena emon masuun kiinni.

Vuosikoukouksessa käytiin sääntömääräisten asioiden lisäksi kuulumiskierros ja ajankohtais- ja tulevaisuuden näkymiin katsaus, josta sai hyvän kuvan tämänhetken Kansanlähetyksen Etiopian työn kokonaisuudesta. Miten moninaista, vaikeita valintoja sisältävää ja haastavaa työtä täällä tehdäänkään. Kokous päätettiin levolliseen rukoushetkeen jokaisen kokoukseen osallistujan puolesta. Siitä oli hyvä jatkaa elämää ja työtä eteenpäin. Ei omissa voimissa, vaan Korkeemmass käress.

Huomenaamulla lähdemme kahdeksi viikoksi Jimmaan, jossa Jarkolla on viikon atk-kurssi synodin 10 työntekijälle ja toisella viikolla tutustumme lähetysjärjestön omiin projekteihin. Alussa meidät maahan vastaanottaneet Aino ja Tauno ovat sillä työalueella työssä. Tulemme asumaan SIM-lähetysjärjestöltä vuokratussa vierastalossa. Lähdemme jälleen malaria-aluelle, joten esirukouksia terveyden puolesta otetaan vastaan.

James Bond -elokuvan tunnelmia ja tausta-ajatuksia

2007-10-07T21:05:00.000+03:00

Kun ajelimme eilen kaupungilla näin useita ajoneuvoja, jotka olivat kuin James Bond -elokuvasta. Jarkko muisteli yhden, erityisesti kyseisiin ajoneuvoihin kunnostautuneen elokuvan olleen "From Russia with Love". Pikkutaksit ovat Ladoja, joita täällä sadoittain ellei tuhansittain. Ajoimme sellaisen vihreän venäläisen sotilasmaasturin perässä. Maasturissa oli rättikatto ja se oli rullattu takaseinästä ylös. En ole moista koskaan aiemmin nähnyt "livenä". Hetkeä myöhemmin ajoimme ison vihreän rättikattoisen maastokuormurin perässä. Takaseinä oli siitäkin rullattu ylös ja takana istui tumma mies metallisten laatikoitten vartijana. Saattoi vain kuvitella, että laatikot sisälsivät pahisten ammuksia ja aseita ja ydinkärkiä.

Muutoinkin täällä on monessa paikassa vartijoita rynnäkkökivääreineen. Postiin ja pankkiin mennessä tehtävät käsilaukkujen ja kassien läpikäynnin ja ruumiintarkastuksen ymmärrän kohtuullisen hyvin. Mutta että kauppakeskuksiin mentäessä pitää avata kassinsa ja suostua kropan taputteluun, tuntuu liioitellulta. Ja mulla on kassissa aina eväitä, varavaatteet ja vaippoja Suville, vessapaperia, passin kopiot, muistikirja, lompakko ihan vain muutamia mainitakseni. Ja niitä sitten esitellään naisvartijalle. Keskimäärin kauppakeskukset ovat lähes tyhjiä ja törkykalliita paikallisille ja minustakin, nyt hintoihin tutustuneena, ne tuntuvat kyllä aika hintavilta. Mieluummin ostan tarvittavan toisaalta, jos löydän.

Muistatte varmaan, miten James Bond makaa ja ryömii maassa ja tilaisuuden tullen kellahtaa jonkun kauniin leidin kanssa nukkumaan maastoon. Elokuva ei koskaan näytä missä kutinassa James herää. Gidolessa, Arba Minchissä jouduin todellisen kirppuhyökkäyksen kohteeksi ja sama jatkuu edelleen täällä Addiksen sängyssäkin. Ja me siis nukumme oikeissa sängyissä kunnon taloissa. Joka ilta tarkastan sängyt ja ravistelen petivaatteet, mutta jostakin ne aina löytävät minut suupalakseen. Muilla on muutama finnin näköinen kirpunpurema, mutta mulla on jalat täplittyneet puremista. Ja ne kutiavat! Antihistamiini-tabletti ja muutama lähtiessä lahjaksi saatu voide sentään helpottavat kutinaa, kiitos Mummu ja Maaret! Yhtään kirppua en ole livenä nähnyt, mutta heidän jälkensä kyllä tunnistaa. Säästän teidät tältä näyltä ja jätän kuvaamatta sääreni.

James Bond pukeutuu sujuvasti maan tavalla ja puhuu maan kieltä tosta vaan ja jopa löytää kaipaamansa hyvin piilotetun salakätkön häkellyttävän elokuvamaisen helposti. Minun amharani kehittyy hitaaaasti. Eilen opin sanomaan, että "Misa siddist takkul nou". Lounas on puoli yksi. Ja tänään: Tinnish, tinnish amarinja titsilallahu". Puhun ihan vähän amharaa. Sen voin tokaista vastaukseksi, kun joku asiaa tiedustelee. Netella-huivin ostin näyttääkseni kohtuullisen paikalliseen tapaan pukeutuvalta. Ja vaikken mitään pahisten kätköpaikkaa etsikään, niin en meinaa löytää itselleni kaunista teepaitaa/paitapuseroa mistään! Nyt sain vihjeen, mistä päin lähtisin etsimään; piazzalta. Huomenna sinne siis. Minä kun en halua strasseja, rimpsuja, painonappikuvioita, helmiä, enkä reikiä. Ja koonkin pitäisi olla M tai L. Eikä löydy. Mun skandinaavinen maku ei oikein osu yksiin tämän s-kokoisia, värikylläisen rimsuisia vaatteita rakastavien putiikinpitäjien kanssa. Ehkä huomenna minäkin saan bondimaisen onnen avulla itselleni paidan, josta pidän. Ja tähän tämänpäivän shoppailureissun tulos: löysin yhden t-paidan, yhden pitkähihaisen, yhdet housut ja pellava puolihameen. Pärjään siis taas tovin ;) .

Kiitos monista viesteistä, joita olette jättäneet tänne blogiin. Jokainen niistä ilahduttaa! Henkilökohtaisia vastauksia emme ole monellekaan saaneet kirjoitettua, sillä emme itse pääse blogiin, eikä meillä ole kaikille mukana s-postiosoitteita. Lähetämme nämä blogiviestit kuvineen Jarkon veljelle, Jussille ja Jussi päivittää blogia parhaansa mukaan. Siispä yhteydenpidosta meihin: tekstareita on tullut minulle perille Liisalta, Heidiltä, Marialta ja mummulta. Yhtään vastausta en ole saanut lähtemään muutamaan viikkoon. Sähköpostia meille voi lähettää suoraan, jos ei halua kaikkien lukevan kirjoittamaanne. Mun osoite on merjapisteviljanenatparpisteas ja Jarkon, jarkkoatstudioamandapistefi. Muuuttamalla sanat merkeiksi saa viestit meille asti.

Kuvissa on nähtävissä tämän elokuvan prinsessa. Ensiksi nukkumassa uniaan ja sitten hereillä 2-vuotissyntymäpäivänsä aamuna. Oranssit viikset saa juomalla Mirinda-appelsiinilimpparia.

Gidolessa

2007-10-02T21:40:00.000+03:00

Arba Minchin keskiviikko-aamun valjettua söimme aamupalaksi kaurapuuroa, leipää ja kaffia ja aloimme suunnitella lähtöä Gidoleen, pieneen kylään vuorilla. Siellä on Mirjamin toinen koti, kun hän kääntää Raamattua Gidolen ja Konzon kielelle. Ennen sinne lähtöä meillä oli kuitenkin vielä puuhaa Arba Minchissä. Aamulla ensimmäisen kuvausreissun jälkeen lähdimme krokotiilifarmille tutustuaan krokotiilien kasvatukseen, sitten Mirjamin työasiat viivästyivät ja mutkistuivat, niin kuin täällä on tapana, ja niinpä niiden ja sähkökatkoksen vuoksi pääsimme lähtemään kohti Gidolea vasta pitkällä iltapäivän puolella. Sää oli lähtiessä kaunis ja lämpöinen, mutta tie oli pitkittyneen sadekauden jäljiltä todella mutainen, kuoppainen ja märkä. Sitä mudan määrää ei voi edes osaa kuvitella kuvitella suomesta käsin, eivätkä mitkään kuvat oiken anna sille oikein oikeutta.

Ajoimme hurjaa vauhtia kotitietään porhaltavan Mirjamin perässä ja väistelimme tuttuun tapaan eläimiä, kuoppia, kiviä ja ihmisiä. Mirjamin pysähdyttyä yhteen kylään jättämään kyytiläisensä ja ostamaan banaaneita, automme ikkunat täyttyivät mustista kasvoista. Porukkaa sen kummemmin laskematta, voisin sanoa, että paikalla oli paljon lapsia, aikusia ja ihan ikä-ihmisiäkin! On häkellyttävää olla "julkkis", jota halutaan tuijottaa ja koskettaa. Hyvin meillä autossa istuvilla kuitenkin huumori riitti siinä ihmissuman keskellä.

Gidolessa kotimme oli 5 päivän ajan norjalaisten vieraskoti. Siellä tutustuimme uuteen vedensuodatusjärjestelmään nimeltään nerox ja elimme kotoisasti rivitalossa Mirjamin viereisessä asunnossa. Päivisin meidän lasten kanssa pihalla pelasivat palloa nuoret pojat ja paikalliset lapset. Söimme aamupalaa lukuunottamata ruuat aina yhdessä Mirjamin kanssa. Jarkko kuvasi Mirjamin työtiimiä ja -oloja sekä skannasi Mirjamin työtiedostoja ja kuvia ja me muut elimme tavallista lapsiperheen hässäkkää päiväunineen kaikkineen.

Lauantaina olimme tutustumassa paikallisen poliisipäällikön kotiin. Hänen aitojen kehystämällä tontillaan asui isossa savimajassa isoäiti ja isoisä sekä kaksi lammasta ja aasi, pienemmässä savimajassa pihassa siskonsa (joka ei ollut kotona) ja kahdessa pienessä majassa oli varasto ja viljavarasto ja keskikokoisessa savimajassa asui miehen perhe: hän ,vaimonsa ja kuusi lasta ja lehmä. Mielenkiintoista väkeä ja asumista. Otin myös heidän pihallaan kasvavasta kahvipuusta marjoja, sekä raakoja että kypsiä marjoja ja perheen äidiltä sain vieä lisäksi Suomessa näytettäväksi kuivattuja kahvimarjoja, joiden kahden kuoren alta kaivetaan ne kahvipavut paahdettaviksi.

Lauantain kävelyretken päätteeksi menimme yhden huoneen asuntoon Mirjamin ystävän Ittison luo Injera ja wotti -illalliselle. Ihanaa ruokaa! Parasta wottia tähän mennessä. Söimme itsemme todella kylläiseksi ja kutsuimme heidät Mirjamin luo tavallisille lätyille ja hillolle jälkiruokailtapalalle. He tulivat mielellään. Ja meillä on hauska ilta yhdessä. Syötyämme menimme kotiin pakkaamaan ja nukkumaan, sillä sunnuntaina olikin aika lähteä takaisin Arba Minchiin päin.

Sunnuntaina tie oli kuivunut huomattavasti ja menomatkan valtavat lammikot ja virtapaikat olivat vain pieniä rapakkoja. Vedimme ylös mudasta yhden Isuzun, jonka lavalla olleet kymmenet ihmiset hurrasivat. Arba Minchin saavuttua ja syötyämme, Jarkko ja pojat lähtivät auto ja veneretkelle järvelle katsolemaan luonnonvaraisia virtahepoja ja krokotiilejä. Naisväki rentoutui sllä välin pullakaffila ja shoppailemalla. Minä löysin itselleni kauniin etiopilaisen asun ja tänään olen solmeillut asuun kuuluvan huivin hapsuja etiopilaiseen tapaan. Tänään on Mirjamilla ja Jarkolla työpäivä ja Merja on saanut torireissun lisäksi kirjoitella blogihöpsötystä. Huomenna onkin auringon noustua aika lähteä kohti Addis Abebaa, Afrikan kotia.

Matkalla Arba Minchiin ja Gidoleen

2007-10-02T21:34:00.000+03:00

Viime maanantaina, 24. pvä syyskuuta, Jarkko sai etiopilaisen ajokortin. Maanantaina lisäksi shoppailmme ja pakkasimme auton täyteen tavaraa ja evästä matkalle. Tiistaaamuna klo 6 nostimme umpiuniset lapset ylös sängystä ja puimme heidät ja kannoimme autoon. Klo 6.30 lähdimme ajomatkalle kohti Arba Minchiä, jonne ajomatkan arveltiin kestävän 7-9 tuntia + tauot. Matkat täällä ilmaistaan useimmiten tunneissa kuin kilometreissä, sillä tien laatu määrittää hyvin pitkälle matkaan käytettävän ajan.

Matkan alkuosa taittui mukavasti, kun selvisimme kaupungista juuri ennen aamuruuhkaa. Yhdessä kohtaa esikaupunkialueella meinasimme juuttua tienvarteen pysäköityjen ja siinä yöpyneiden rekkojen rynniessä maantielle yhtäaikaa. Hetken odottelun jälkeen ystävälliset liikennepoliisit ohjasivat meidät ohittamaan suman pientareen kautta.

Alkumatkan lapset torkkuivat, myöhemmin söimme eväitä ja pikapysähdyimme vain Laurin pissahädän vuoksi ja vasta tunteja myöhemmin Soddossa äidin pissahädän vuoksi. Matkan edetessä etelää kohti ihmiset muuttuivat hymyilevimmiksi, meitä kohtaavan tuijotuksen määrä lisääntyi, lasten vaatteet näyttivät likaisemmilta ja lopulta päällepuettujen vaatteiden määräkin väheni. Eläinten määrä tiellä ja edessä ja kaikkialla oli suurin piirtein vakio; vuohia, koiria, aaseja, lehmiä ja muuleja.

Matkalla Soddosta eteenpäin pysähdyimme monta kertaa, lähinnä valokuvauksen vuoksi. Maisemat olivat vuoristoisen upeat ja tien vieressä kasvoi banaaneja ja joissakin puissa kiipeili paviaaneja :) . Paikalliset lapset ovat uskomattomia. Ensin paikalla ei ole ketään tai yksittäinen lapsi paimenessa ja stten niitä tupsahtaa jostakin paikalle kymmeniä. Niin kävi ajomatkojen pyshdyksillä joka kerran. Joillekin pysähdyspaikkojen lapsille annoin meidän eväshedelmiämme, omppuja ja appelsiineja, joita täällä eivät paikalliset oikein raaski ostaa. Ne ovat kalliita eivätkä täytä vatsaa samoin kuin injera-lätyt ja papu/linssiwotti-kastikeet. Banaanea täällä sitä vastoin on edullisesti tarjolla ja nitä he kyllä syövätkin.

Arba Minchissä meitä odotteli suomalainen Mirjami kotiapulaisensa kanssa. Joimme kaffit ja hetken päästä saimme suhteellisen kotoisen makuista makaronilaatikkoa ruuaksi. Lähialueen lapsia tuli pihaan, ensin koskettelemaan lastemme ihoa ja hiuksia ja sitten pelaamaan jalkapalloa ja kiipeilemään puissa. Nukkumaan kätkeydyimme malariahyttysiä pakoon moskiittoverkko-telttojen alle - ja hyvin uni maittoi!

Pullaa ja kakkua

2007-09-22T07:42:00.000+03:00

Saimme toissapäivänä pullaa ja ne olivat hyviä ja kotoisen makuisia, myös taikinana. Hieman kylläkin lopputulokseltaan litskahtaneita, kun sähkökatkoksen vuoksi taikina nousi tunnin ja pullatkin puolitoista ennenkuin pistin ne jääkaappiin odottamaan sähköjen paluuta. Keittiöstä olisi löytynyt kaasuhellakin, mutta kaasu oli loppu ja varapullon liitin ei sopinut kaasuhellan liittimeen :( . Lopulta sähköt palasivat ja saatiin tuoretta pullaa. Hyvin se kelpasi sellaisenaankin.

Tämä rahanarvo - ja työnhalpuus hämmentää. Mun uudesta suomesta juuri ennen lähtöä ostetusta hameesta oli vetskari rikki, kun sovitin täällä ekan kerran (juu, sovitin isompaa kokoa ja otin henkarista tuon pienemmän sovittamatta). Ja annoin sen päivävahdille, että veisi tomaattien ostoreissullaan korjattavaksi lähikadun räätälille. Uusi vetskari+sen laitto paikalleen maksoi 5birr eli ei mitään. Kun 100birr = 12,4 euroa, 10birr on 1,24e ja se viis on siis noin 0,60euroa.

Ja sitten ostin Laurin 6v-synttärien kunniaksi 1kg raviolipussin (josta tosin riittää 2-3 syöntikerraksi), niin se maksoi enemmän kuin apulaisemme 2 päivän palkka?! Päätin, että tästälähin nypin hintalaput ois, niin ei suotta lietso mitään. (Toisaalta tämän talon työntekijät ovat hyvässä ja turvatussa asemassa ja saavat ilmeisen hyvää palkkaa yleiseen hintatsoon nähden ja eläkkeen, sairaskulukorvaukset yms.)

Sitten kiinalainen radio-ohjattava, jonka annoimme esikoiselle synttärilahjaksi maksoi melkein samanverran kuin apulaisemme puolentoista viikon palkka... ja se oli oikeesti halpa radio-ohjattava, euroihin ja Suomen hintoihin suhteutettuna... Näistä hinnoista, joita tavaroilla on, tajuaa, että paikallisilla on täälläkin tosi tiukkaa rahasta. JA mitä se onkaan siellä maaseudulla? Kerjäläisiä on tässä maassa paljon. Avuntarvetta näkyy jo nyt, vaikka millenium-juhlien ajaksi kerjäläiset oli "siivottu" pois kaupunkikuvasta. Nyt niitä alkaa tulla takaisinpäin. Me ei olla vielä juurikaan annettu rahaa, mutta ruokakuponkeja keskustassa olevaan köyhien ruokalaan. Yhdellä äidillä oli lapsi lonkalla ja toinen käveli vieressä ja saatuaan ruokakupongit, hän suuteli ensin kuponkia ja sitten sylissäolevan lapsen päätä ja sitten silitti kävelevän tukkaa ja otti häntä hartioista kiinni, ja suuntasi kulkunsa ruokapaikkaa kohti. Liikuttavaa.

Jarkko tulee huomenna kotiin viikon mittaiselta työmatkaltaan maaseudulta, joten ehkä saatte kuulla, miten maailma makaa Jimmassa, Bedellessä ja muissa sen suunnan maaseutukylissä. Tässä vielä kuva väsyneestä syntymäpäiväsankarista: aamulla herätettiin lahjan ja kakun kera ja illalla Lauri nukahti sohvalle Pirkolta ja Akilta saamansa etiopialainen rumpu sylissään.

Vettä ja nestettä

2007-09-18T07:08:00.000+03:00

Kiitos viesteistänne ja kotimaan terveisistä. Jos sielläkin sataa, niin kyllä on satanut täälläkin. Yöllä yhtäjaksoisesti, päivällä on vähän väliä raju kuuro ja sitten taas aurinko paistaa. Pyykkejä olen onneksi saanut kuivatttua sateiden välissä. Kaisu, kysyit tuosta hedelmien desinfioinnista; Aino ehti opettaa sen minulle ennen lähtöään Jimmaan omaan Etiopian kotiinsa. Hedelmiä ja vihanneksia liotetaan kloori-vesi-seoksessa vajaa 30min. Sitten ne laitetaan pyyhkeen päällä valumaan ja annetaan kloorin haihtua, ellei se sitten jo ole haihtunut vedestä? Sen jälkeen ne voi syödä kuorittuna. Eilen ostamani kukkakaalit ja parsakaalit, limet ja banaanit uitin illalla ja jätin yöksi pyyhkeen päälle - ja aamupalalla söimme banaania ja lounaalla oli kiehautettua parsakaalia lisukkeena porkkana-perunamuusin ja jauhelihakastikkeen sekä meloni-sipuli-salaatti -salaatin kera. Limeä ajattelin puristaa veteen tai käyttää lihamarinaadissa. Tiskaus tapahtuu hanavedellä ja astioita voi käyttää, kun ne ovat puhtaita ja kuivia.

Tänään meillä aloitti uusi keittiöapulainen Ittagen, joka puhuu jos mahdollista vielä Adapseakin vähemmän englantia. Pirkko auttoi lounastoiveeni selittämisessä ja lopuista koetin selvitä itse. Sen ymmärsin, että hän leipoisi mielellään huomenna sämpylöitä ja pullaa. Kyllä, kiitos! Maustepurkkien tuoksujen perusteella selvitimme, että kaneli on vähissä, samoin kardemumma, niitä hommaan huomenna, että saan korvapuusteihini tuttua makua. Arjen luksusta. Ja tulee tarpeeseen. Nimittäin Jarkko lähti eilen iltapäivällä Akin kanssa muutaman päivän työmatkalle Jimmaan (ja tänä aamuna soitti, että matka venyy lauantaihin...) Työmatka sinälllään ei ehkä olisi ollut niin rankka ajatus, ellei Laurilla olisi eilen aamulla alkanut vatsakipu ja lörökakka. Lauri oli kalpea kirkossakin eikä saanut juuri syötyä mitään lounaalla, appelsiinilimppari onneksi maistui. Iltapäiväunet vähän piristivät pientä sairastajaa, mutta illalla jäätyäni yksin lasten kanssa, hän vielä oksensi ja lörötteli masunsa tyhjäksi :( .

"Jaffa" ja maitohappobakteerit yöllä hoitivat pöpön pois päiväjärjestyksestä ja tänäaamuna meillä oli jälleen aivan entisenlainen Lauri. Yö sensijaan meni kehnosti; isänikävää itkevät lapset, parisänkyyn ahtautuminen koko tämän jäljelläolevan perheen voimin aiheutti tönimistä, potkimista, kiusantekoa, nipistelyä, huutoa, itkua ja kahinaa aivan riittämiin. Jäähyjä tuli omiin sänkyihin ja lopulta uni voitti viimeisenkin puoliltaöin. Aamulla heräsin aivan puutuneena siihen, että Suvi nukkui jalkojeni päällä.

Aamulla me lasten kanssa piirsimme ja "kirjoitimme" kirjeitä muutamille lasten kavereille, teimme tehtäväkirjan sivuja ja liimailimme postimerkkejä. Sitten lähdimme kävelylle lähikadulle. Joka on siis kuin leveä huonokuntoinen metsäautotie, jossa kuoppia, möykkyjä, rikkonaista asfalttia, savea, liejua ja hiekkaa. Pienestä peltiputiikista ostin muutamalle tutulle pikkutytölle Suomeen lähettäväksi pari kiinalaisvalmisteista mekkoa ja pojille uudet lenkkarit. Enkä maksanut paljoa. Tulevien kirjeen- ja mekkojen saajien vuoksi en tässä mainitse hintoja enkä postitusten sisältöä :D . Lenkkareita sovittaessamme Suvi kokeili omatoimisesti noin 5 numeroa liian isoja "crocseja" seisten sukillaan savessa kokeilujen välillä. Mua ja myyjiä hänen puuhansa lähinnä nauratti, onneksi. Näiden petiputiikkien lisäksi myyntipaikkoina lähikadulla on lähinnä saveen levitetty liina/säkki, jonka päällä on perunoita keossa tai maissintähkiä riveissä, kenkiä röykkiöissä tai postikortteja avatussa nurinpäin olevassa sateenvarjossa. Yrittänyttä ei laiteta.

Kuvaan selitystä: Juomavettä keitetään joka aamu noin 15-20 min. 10 litran kattilassa. Päivän mittaan se jäähtyy sivupöydällä kattilassa ja illalla vesi kaadetaan vedensuodattimen yläsäiliöön. Sieltä se itsekseen valuu, huokoisen suodattimen läpi alasäiliöön, josta sitä voi käyttää juomavedeksi. Koetin ottaa kuvan pelkistä säiliöistä, mutta aikeeksi jäi.

Tämä päivä on sujunut siis rauhallisissa merkeissä ja nyt kaikki kolme lasta ovat jo unten mailla. Huomiseksi aamupäiväksi meillä on suunnitteilla shoppailuretki kaupungille. Lähdemme etsimään Laurille mieluista syntymäpäivälahjaa ja postittamaan aikaansaamamme kirjeet.

Suvi, Lauri ja Sakari viihtyvät vahtikoira Timin kanssa

2007-09-14T09:20:00.000+03:00

Aamulla lapset heräävät jo seiskalta tuttuun tapaan ja heti ekaksi pyytävät saada lupaa mennä ulos leikkimään Timin ja yövahtien kanssa. Timi jo odotteleekin pallonheittäjiä ja paijaajiaan, eikä yövahtejakaan tunnu häiritsevän lapset, jotka hymyilevät, juttelevat ja tulevat syliin. Aamusella minä olen harjoitellut sanomaan vahdeille, että indemen adderk, hyvää huomenta.

Teen itse aamupalan, keitän ihanan vahvan, mutta pehmeän tummapaahtoisen etiopialaisen kaffin ja laitan Adapsin leipomia sämpylöitä esille, samoin tuoreita tomaatteja, kermajuustoa, voita ja tänä aamuna söimme sovelluttua "puolukkavispipuuroa" ns. roskateestä tehdystä mehusta. Roskatee on jonkun kukkivan kasvin kukan terälehdistä kuivattua teemutua, jota keitetään vedessä ja siivilöidään ja jäähdytetään. Sokerilla makeutettuna ja vedellä lantrattuna se maistuu ihanan makealta puolukka- tai karpalomehulta. Aino opetti tämän taidon minulle ennen lähtöään Jimmaan. Roskateetä en vielä itse ole löytänyt kaupasta, kaipa senkin aika tulee.

Tämänpäiväisellä kauppareissulla ostin ison 8 kilon vesimelonin, se maksoi 40 birriä, noin 3,5 euroa. Kotosalla liotin sitä kloori-vesi-seoksessa, että kaikki kuoreen tarttuneet loispöpöt kuolevat ennen kuin sitä uskaltaa syödä. Kohta pääsemme testaamaan paikallista melonikantaa. Ohimennen voin todeta, että vihreät ja punaiset omenat, banaanit, mangot, papaijat ja tomaatit ovat todella herkullisia. Ja minä, säilöntäaineallergisena olen voinut syödä näitä kaikkia, kun nämä ovat suurinpiirtein juuri puusta poimittuja.

Aamulla Jarkko ja pojat tutustuivat kävelylenkillä paikalliseen biljardipaikan pitäjään lähikadulla. Jarkko sai ilmaisen pelin, kun lupasi palata huomenna opettamaan digikameran saloja tuolle miehelle, joka opiskelee valokuvausta. Sakarikin haluaa oppia isona pelamaan "miljardia", kun se näytti niin hienolta. Tällaista arkea tänään, huomenna taas jotakin muuta. Ja tätä "muuta" tuntuu riittävän joka päivälle. T: Merja

Soitin tänään paikalliselle Apple-dealerille, jonka kyltin näimme tien laidassa kaupunkireissulla. Meiltä kun meni matkalla uudesta läppäristä DVD-asema rikki. Homma saattaa edetä takuun piikkiin, toivon niin. Oheisessa kuvassa samalla ensimmäinen sateemme, ehdimmekin olla maassa useamman päivän ihan kuivissa oloissa, joka on sikäli mukavaa että periaatteessa täällä on vielä sadekausi, vaikkakin lopuillaan. Aamun kävelyreissu ei ollut niin hyvä idea, sillä sateen pehmentämä katu oli varsin liejuinen, ja kävelykengän pohja oli vastaavassa kunnossa kuin kotimaassa savisella kyntöpellolla kävellessä - kunnon tilsat...

Kiitos kaikille kommentteja ja terveisiä lähettäneille - on kiva nähdä että meillä on seuraa :)

Oheisessa linkissä Millenium-juhlakuvia. Sieltä voi käydä haistelemassa uuden vuosituhannen vaihtumista maapallon tällä kolkalla.

kuvia millenium juhlista

Sunnuntai 9.9.2007 Addis Abeba. Perillä.

2007-09-10T17:00:00.000+03:00

Olemme päässeet yölennon jäljiltä perille. Lento lähti yöllä reilun tunnin myöhässä, yhden maissa yöllä. Kone aivan täpötäynnä Millenium-juhliin saapuvia etiopialaisia ja heidän matkatavaoitaan. Etiopialaisen kalenterin mukaista vuosituhannen vaihdetta juhlitaan 11. päivän vaihtuessa 12.päiväksi. Me saamme siis toisen Milleniumin - edellisen Milleniumin aikaan me menimme Jarkon kanssa kihloihin ja tämäkin Millenium vaikuttaa olevan aivan omaa laatuaan.

Kun pääsimme viisumianomisen ja passintarkastuksen ohi, me saimme kentällä sydämellisen vastaanoton ruusun ja onnittelukortin kera. Matkalaukut saapuivat heti, rattaat ja turvastuimetkin löytyivät pienen ajan päästä lentokoneen ruuman uudelleen tarkastuksen yhteydessä. Oli aivan voittaja-olo, kun kaikki tavarat ja koko perhe oli ehjinä ja terveenä perillä.

Lentokentällä meitä oli vastassa automatkalla ato Tamrat ja suomalainen Tauno, jotka toivat meidät kahdella autolla tänne Afrikan kotiimme, kaksi-kolme-neljä tasoiseen tiilitaloon, jossa meillä on omat makuuhuoneet ja vessa(t) ja olohuone-keittiö yhteiskäytössä. Kaikesta olemme saaneet mukavan ensivaikutelman. Taunon Aino-vaimo oli kattanut meille ihanan aamupalan ja suihkun ja päiväunien jälkeen alkoi tuntua, että todellakin olemme nyt pysähtyneet ja tulleet perille.

Ruoka, kävelylenkki, sauna ja päivämme on iltapalaa vaille täysi. Yötyöksi jäi tämän blogitekstin siirtäminen nettiin ja siinäkin omat haasteensa, kun sähköt menivät juuri poikki. Onneksi kannettavassa on akku ja modeemiyhteys näyttää toimivan ilman sähköä.

Turkki, Istanbul la 8.9. klo 2:56 - 3:49 paikallista aikaa

2007-09-08T13:53:00.000+03:00

Ensimmäinen reissuoksennus on juuri siivottu (ja siksi olen hereillä, odottamassa uutta unentuloa). Se onkin ensimmäinen ja ainoa vastoinkäyminen tällä erää. Ja luulen, että reissun alun "luvalla" syödyn karkkimäärän ja coca-cola-annostuksen vuoksi sama olisi olllut edessä myös kotona. Sakari siis oksensi hetki sitten. Siitä selvittiin pikkumiehen huuhtelulla ja lakanoiden poiskäärimisiellä. Pieni mytty, jossa on likainen lakana ja tyynyliina siirtyy jonkun toisen jälleenkäsiteltäväksi, eläköön hotellielämän edut!

Me nukuimme lähtöä edeltävän yön mummilassa ja sieltä pääsimme aamulla hyvillä ja haikeillamielin aamulla lähtemään Matkaan. Välipysähdyksen teimme Ryttylässä, jossa joimme lähtökahvit ja siellä meidän siunattiin vielä viimeiden kerran lähtöön koskettavan lyhyen irl-puheen ja Jeesuksen jäähyväispuheen(Joh.15) sanoin: "Te ette valinneet minua vaan minä valitsin teidät" ja "en sano teitä enää palvelioiksi vaan ystäviksi". Monessa puheenvuorossa sielläkin toistuivat sanat, joissa meitä kehoitettiin uskomaan ja jatkamaan tietämme ennalta valmistetuissa teoissa. Me kerroimme sapattivuoden suunniteman kehkeytymisestä lähtemisen tasolle ja esitimme proosallisesti rukousaiheeksi matkatavaroiden ylikilojen maksun välttämisen.

Ihmeellisen sujuvan lentokentälle saapumisen jälkeen automme lähtivät Maaretin ja Mallan turvin syksyn päivähoitoihinsa. Checking -tiskillä saimme asiakaspalvelvelijaksemme Serviceairin Susannan, joka oli enkeli paikallaan. Hän hoiti lippuasiamme upeasti ja vielä sai matkaltavarammekin järjesttyä suoraan Helsingistä Addis Abebaan. Matkalaukuista punnittiin lähtöselvityksessä vain Todelliset Matkalaukut; kameran jalustalaukku, turvaistumet ja rattaat hän hoiti erikoispakkausten tiskiltä itse koneeseen. Ihana, että hänellä riitti hymyä ja ymmärrystä hoitaa meidät tavaroineen maltillisesti matkaan vaikka jono takanamme oli pitkä. Rukouksiimme totisesti vastattiin!

Jonotuksiemme vuoksi kävelimme käytännössä reilusta varoajasta ja ennakoinnista huolimatta suoraan turvatarkastusten ja passintarkastusten läpi koneeseen vievään bussiin, joka sekin oli huippuelämys lapsille, saati sitte itse Lentokone. Lentokoneessa Susanna oli "varannut" Suville (sylipaikalla matkustavalle alle 2-vuotiaalle) oman istumapaikan, kun koneessa oli tilaa. Meidän perheen 26A,B,C,D ja "Suvin" E -paikan lisäksi saman rivin F-paikan oli saanut ymmärtäväinen turkkilainen mies, joka antoi ikkunapaikkansa Sakarille ja jaksoi hymyillä ylitseen kipuaville ja sylissään istuville lapsillemme.

Istanbulissa airport-hotelliselvitysen yhteydessä jälkeen saimme tsekattua itsemme jo seuraavan päivän lennolle, joten ensi yönä klo 23.30 lähtevän lennon checking -jonon voimme ohittaa, Hallelujaa! Lentokentällä törmäsimme ensimmäisen kerran Milatiin, etiopialaiseen mieheen, joka jatkaa samalla koneella kanssamme ensi yönä Addikseen. Hänen kanssaan söimme yhdessä iltapalaa ja puhuimme suomea ja harjoittelimme amharan sanojen lausumista. Riitta, sait kehuja ääntämyksestämme, osaamme kuulemma yllättävän hyvin sanoa näitä sanavarastomme ja muistilappujemme harvoja valittuja sanoja ja nyt opimme muutaman lisää.

Kiitos, vierailuista täällä poikenneille ja näppiksen jäljistä blogiimme: Päivi, Mummu ja Vaari, Ukki ja Mummi, MaijaK ja Marika. JA kiitos, että rukouksenne ja lämpöiset ajatukset koskettavat ja koemme olevamme turvallisesti matkassa. Ja unikin taitaa juuri tulla minulle. Ihanaa.

ja nyt pääsen iltapäivällä laittamaan yöllisen tekstini nettiin hotellimme aulassa. T: Merja

2 yötä ja 2 päivää lähtöön

2007-09-05T08:47:00.000+03:00

Viimeinen kokonainen päivä kotona on alkamassa. Lauri on jo lähtenyt naapurin kyydillä eskariin ja Jarkko ja Sakari lähtivät nostamaan venettä. Pikku-Johannakin pitää laittaa talviteloille.

Tänään Suvi on yleisapulaisena ja Merjan tehtänä on raivata viimeisiä tavaroita säilöön, käydä hammaslääkärissä ja pestä pyykkiä niin paljon kuin suinkin, niin että saadaan huomenaamulla nostettua pesukone ja kuivausrumpu varastoon hyvin ansaitulle lepotauolle. Matkalaukku-osasto ei ole edennyt taistelurintamallaan yhtään edelliskerrasta. Tänään on senkin suhteen lopputaiston vuoro. Mahdutammekohan me koko perheen tavarat sallittuun 80:een ruumaan menevään kiloon ja yhteensä 40 kilon käsimatkapakaaseihin. Mikä on sen arvoista, että siitä kannattaa maksaa 13e/ylikilo lisämaksua? Miten vähällä sitä selviäisi, jos oikein koittaisi? Ja haluaako koittaa mininimillä vai kohtuullisella arsenaalilla kaikkea. Ja milloin kohtuus muuttuu liiaksi? Vaaka viimeistään näyttänee eron, jos ei sitä ennen oma pää hoksaa.

Tänään olemme ja toimimme vielä kotona oikeilla elämisen välineillä, huominen alkaa muuttua tilapäisesti kertakäyttöiseksi astioita ja vaippoja myöten. Ja ruokalista eksoottiseksi vain jäljellä olevia ruoka-aineita käyttäen. --- ja kiitos Anni-täti ja Kaisu/Johanna, kun piipahditte oikein viestin kera :) .

Siivousta ja pakkausta

2007-09-03T23:34:00.000+03:00

Tänään on siivottu. Oikein olantakaa ja apuvoimien kera: kiitos Lea ja Ritva. Ja vielä on hommaa jäljellä. Miten sitä onkaan mukaan tarttunut näin paljon kaikkea tarpeellista ja "tarpeellista" ja jos joskus tarttis ja on joskus tarvinnut -tavaroita. Saavutettu kuitenkin tänään: Alakerta on olohuoneen, aikuisten makuuhuoneen ja lastenhuoneen osalta siivottu ja tyhjä. Keittiössä on vielä välttämättömiä astioita ja ruokia. Eteinen, Merja työhuone ja kodinhoitohuone tursuaa tavaraa ja vaatetta poispakattavaksi ja/tai pestäväksi. Kameralaukku ja siihen liittyvä varustekassi on pakattu. Sängyt koottu yläkertaan nukkumisvalmiuteen - ja siellä lapsetkin jo paraikaa katselevat kauniita unia :) . Jäljellä: matkalaukkujen pakkaus, pihanhuolto, autohuolto, eskarilaisten vanhempainilta, kirkkoneuvoston kokous, matka-apteekin varustaminen ja vielä käytössä olevian tavaroiden, vaatteiden ja keittiötarvikkeiden kokoaminen järkevään säilytykseen. Lähtöpäivään aikaa vielä 3 päivää ja 4 yötä. Perjantaina suuntaamme sitten Helsingistä Turkish Airlinesilla kohti Istanbulia ja sieltä sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kohti Addis Abebaa. Ja niin; matkakuumetta ei vielä ole, ainoastaan jännitys siitä, että saammeko kaiken tarpeellisen kuntoon ajoissa. Kuume kohonnee sitten lentokentällä, kun ehtii pysähtyä ja tajuta, että NYT olemme lähdössä Afrikkaan koko syksyksi. Me.

lippupeliä lasten läksiäisjuhlissa

2007-08-30T21:32:00.001+03:00

Olimme kutsuneet naapureita ja muutaman ystäväperheen lasten läksiäisjuhliin. Paikalle pääsi tulemaan kolme perhettä. Vietimme yhteisen herkutteluillan ja pelasimme muutamaa kehittämääni peliä. Lippupelissä istuttiin pöydän ympärillä ja heitettiin noppaa. Jos noppa osui Aasian maan lipun päälle: sai kynän, Afrikan maasta sai lintupillin (sinne muuttolinnut kohta lentävät), Euroopasta sai karkkia ja Amerikasta tikkarin tai uuden heittovuoron. Australiaan ja Oceaniaan päässyt palkittiin sipseillä. Aikuisia tarvittiin tuomareina. Surinamin sijaintia jouduttiin etsimään jopa valaistusta karttapallostamme, että osasimme päättää sille oikean maanosan. Käsi ylös, kuka tietää, missä on Surinam?

kotiseurakuntamme diakoniatyön ompelupiirin tuliaiset

2007-08-28T22:04:00.001+03:00

Minä olen ollut yli neljä vuotta mukana oman seurakuntamme naisten raamattupiirissä. Kesäkuun alussa kerroin lähdöstämme. Ja jaoin kuulumisia, jota saimme samaisena päivänä meillä vierailleilta kokeneilta läheteiltä. Kuvaus pikkukeskosista ja aivan pienten vaatteiden puutteesta kosketti naistenpiiriläisiä. Ompelupiirissään he päättivät tehdä jotakin. Ja tässä se Jotakin: tuliaisia kentälle! Kuvassa vain mallikappaleet, näitä on useammat, tarkemmin sanottuna liki 30 paitaa ja pari kymmentä trikoopipoa ja kudottujakin monet! Ystävämummujeni taidonnäytteitä matkaamassa pienten lasten iloksi ja lämmöksi. T: Merja

Kristittyjen Äitien nettipalstan tuliaiset

2007-08-28T22:02:00.001+03:00

Olen myös ollut aktiivisesti mukana muutamassa nettiyhteisössä. Näistä uusin on Kristittyjen äitien muodostama vaippaseurakunta. Meitä on siellä noin 70 äitiä virtuaalihiekkalaatikon reunalla pohtimassa lastenkasvatusta ja perhe-elämää, rukoilemassa ja höpsöttämässä yhdessä. Kuultuaan retkestämme hekin halusivat olla ilahduttamassa etiopialaisia perheitä omilta lapsilta pieneksi jääneillä vauvanvaatteilla. Matkakassin pohjalle on nyt heiltä saatuna pakattu tiiviisti muutamia vaippoja ja harsoja, 3 vaippakuoret, muutamat vaippaliinat, 1 trikoinen kantoliina, 36 sukat, 20 pipoa, ja 49 paitaa! Uskomattoman pieneen tilaan menee moinen määrä vaatetta. - Pakkaus on siis tuliaisten osalta aloitettu. Omat matkatavaramme on "henkilöittäin" kasoissa matkalaukkujen ympärillä lopullista karsintaa odottamassa. Mitä ottaa, mitä jättää, miten jakaa ne matkalaukkuihin niin, ettei suuresti haittaa vaikka kaikki laukut eivät saapuisikaan yhtäaikaa perille. Sen ehtii vielä päättää. Onhan meillä aikaa, kokonaista 10 päivää. T:Merja

Tervetuloa blogiimme!

2007-08-27T18:29:00.000+03:00

Tänään on se päivä, jolloin kauan odotettu ja suunniteltu blogimme on avattu. Harmi, että hyvin suunniteltu on vain puoliksi tehty. Tämä ehkä siis kohtuullinen neljännes. Tarkoituksenamme on kirjoitella enemmän tai vähemmän säännöllisesti päiviemme kulusta - jotta niistä jäisi kirjoitettuja muistoja, joihin palata. Ja saattehan tekin: sukulaiset, ystävämme ja satunnaiset nettisurffaajat kuulla kuulumiasiamme - ehkä jopa tiheämmässä tahdissa kuin kotomaassa konsanaan. T: Merja ja Jarkko